sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Sydämessä uusi Muru

Päivän sana suomalaisessa ravintolamaailmassa on eittämättä bistro. Rennon otteen kokkailu ja palvelu sopivat aikaan loistavasti. Eräs puhutuimmista bistrotyyppisistä rafloista on televisiostakin tuttujen kokkien syksyllä Helsingin Fredrikinkadulle avaama Muru.

Onnistuin marraskuun alussa nappaamaan liput toiselle The National -yhtyeen keikalle maaliskuun 4. päivälle. Välittömästi tuli mieleen varata pöytä samalle viikonlopulle juuri avatusta Murusta. Neljän kuukauden päähän tuleva varaus herätti tuoreessa ravintoloitsijassa hilpeyttä. Jälkeenpäin luin, että avajaisviikolla oli Muruun tehty tuhat pöytävarausta, joten aikainen ajoitus oli hyvinkin fiksua.

Saavuimme paikalle klo 20. Edellinen seurue istui vielä pöydässä, mikä aiheutti henkilökunnassa hämmennystä. Välittömästi meille kaadettiin kuohuvaa lasiin ja pyydettiin odottelemaan pöydän vapautumista baaritiskillä. No problem. Lasi oli nipin napin kulunut puoleenväliin, kun pöytä vapautui.

Asiantuntevalta tuntuva ja ehkä jopa hiukka liian alleviivaavasti rento palvelu toimi loistavasti läpi aterian. Ruokalista vaihtuu päivittäin, joten tarjoilija vain kysyi toivomuksia. Vaimoni toivoi kalaa. Muille ei ollut niin väliä. Kolmen ruokalajin menu maksoi 44 euroa ja juustoilla 48 e. Päivän menulla oli alkuruoaksi äyriäissalaatti, pääruoaksi marmorihärkää ja jälkkäriksi Murun ritarit, suklaa-fondant sekä laakerinlehti-crème brûlée. Ruokajuomiksi pyysimme suositusviinit kullekin annokselle. Viisas valinta. Murun viinin ja ruoan yhdistämistaitoa on kehuttu paljon eikä syyttä. Jokainen viini oli nappiosuma ja jatkoi makuelämystä siitä mihin ruoka päättyi.

Äyriäissalaatti saapui eteemme kauniina ja fressinä. Mm. katkaravuista, kampasimpukasta, kaalista ja mustasta aiolista syntyi loistava aloitus aterialle, jonka odotusarvo senkuin kasvoi. Vaimolle tuotiin pääruoaksi nieriää ratatouille-tyyppisillä kasviksilla. Värikäs annos oli yksinkertaisen tyylikäs ja toi laadukkaiden raaka-aineiden maut puhtaina esiin. Muille tarjoiltiin marmorihärkää linnunmaksalla maustetun punaviinikastikkeen ja vihreiden papujen kera. Lisukkeena olleen pyreen raaka-ainetta en häpeäkseni muista. Muutamia sitkeitä kokemuksia muistellessani suhtauduin marmorihärkään varauksella. Turhaan. Liha suli suuhun ja oli elämäni parhaita pihvejä. Linnunmaksan tuoma makeus kastikkeessa teki mausta persoonallisen, mutta selkeän. Liha oli jätetty hyvin punaiseksi, mutta kypsempään pihviin tottuneet seuralaisemme ylistivät sitä kilpaa. Tajusin menettäväni tilaisuuden ottaa Murun mauista kaikki irti ja tilasin väliruoan jälkiruoan saattajaksi. Roquefort-endiivi-saksanpähkinä -tagliatelle oli aterian tylsin osa, vaikka toisessa yhteydessä saisikin kiitosta. Muille tuodut juustot keräsivät kiitosta omaperäisyydestään. Juustolaatuja en valitettavasti kirjannut ylös.

Jälkiruokakimara tuotiin eteemme herkullisissa väreissä. Laakerinlehdellä maustettu Crème brûlée oli omaleimaisen onnistunut versio klassikosta. Murun ritarit päivitti köyhät ritarit uudelle vuosituhannelle aplodien kera. Suklaa-fondant valloittaisi jokaisen suklaanystävän makuhermot.

Tunnelmaltaan Muru on rento, mutta taustalta huokuu itsevarma ammattitaito.   Viinit kuvaillaan jopa intohimoisesti ja rakkaus ruokaan paistaa kaikkialta. Maine on kiirinyt. Arkiruokailu hoituu parin viikon odotuksen jälkeen, mutta viikonloppuherkuttelua saakin odotella parin kuukauden verran. Mutta se kannattaa. Tuollaista hinta-laatutasoa saa tästä maasta hakea urakalla.


The Nationalin keikan tunnelmia.
The Nationalin keikan tunnelmia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti