tiistai 29. maaliskuuta 2011

Toscanan auringon ja vähän pilvienkin alla - osa 2


Luin jostain, etta Firenzessä kannattaa maksaa ruoasta paljon tai vähän. Ei keskivertoa.
Jos edellisillan lasku kipusi 150 euroon, oli seuraavan päivän tavoite syödä hyvin, mutta halvalla. Edulliseksi, mutta herkulliseksi kotiruokapaikaksi kehuttu i' Vinaino osoittautui täydelliseksi lounasraflaksi taidenautintojen keskellä. Korttelikuppilamainen pieni ravintola edusti aitoa arkimeininkiä paikallisten täyttäessä pöydät lounastauon ajaksi. Otimme alkuun pasta-annoksen, joka onnistui jakaa kahden kesken. Pääruoaksi olin suunnitellut maistavani Firenzen perinneruokaa, Trippa alla fiorentinaa, vatsalaukkua tomaattikastikkeella. Vaimo otti helpomman tien kanaa cacciatoran viitoittamana. Vatsalaukun koostumus vastaa lähinnä mustekalaa. Makua löytyy, mutta se on varsin mieto ja toimii hyvin tomaattikastikkeen kera. Jälkkäriksi otimme suklaakakkua ja vin santoa biscottien kera. Molemmat ihan ok. Kaiken kaikkiaan ruoka oli hyvin kotiruokamaista. Palvelu ystävällistä. Lasku noin 40 e (sis. 2 lasia viiniä).
i'Vinaino
Illallisella jatkoimme hyvän hinta/laatusuhteen löytämistä ja onnistuimme. La Casalinga on perhevetoinen trattoria, joka kuvaa hyvin italialaisten tavallista illallispaikkaa. Tyylikkyyttä paikasta ei löydy, mutta salaisuus piilee lämminhenkisessä tunnelmassa (täydestä valaistuksesta huolimatta) ja rakkaudella tehdyssä ruoassa. Annokset olivat konstailemattomia, kotiruokamaisia, mutta täynnä makua, jota ei suomalaisista ravintoloista löydä. Pasta della nonnan sugo on lämmöllä tehty ja papukeitto aitoa itseään. Maksaviipale on jättimäinen, mutta rapeaksi paistetun salvian kanssa mainio. Possun filee on simppeli ja maukas ja kumppaniksi otetut salaatit yllätyksettömiä, mutta kotimaatamme raikkaampia. 15 euron viini oli listalla jo paremmasta päästä ja Alkosta vastaavasta tasosta saa pulittaa liki tuplat. Juustolautanen oli rustiikkisen maukas. Lasku alle 70 e.
La Casalinga
Perjantaina oli tarkoitus museo- ja kirkkorundin jälkeen piipahtaa kauppahallissa ja lounastaa viereisessä paljon kehutussa Trattoria Mariossa. Edustalla pyöri kuitenkin sen verran jonotusnumeroa pitäviä lounastajia, että siirryimme kiltisti viereiseen Trattoria Zàzàan. Omaan henkisen, ravintolan edustan muoviteltta-allergian, mutta sisään kurkistettuani yllätyin positiivisesti. Teltan turistirysävaikutelma ei ulottunut tiilien ja valokuvien ympäröivään erittäin lämminhenkiseen paikkaan lainkaan. Tarjolla oli kaikkea, mitä Toscana voi nälkäiselle matkailijalle tarjota. Otimme ruokajuomaksi pöytään tyrkylle laitetun nimikkoviinipullon ja alkupalaksi antipastolajitelman. Hetken päästä pöydän täytti kipot ja kupit, joissa oli mitä herkullisemman näköisiä pikkuherkkuja. Pääruoaksi otin Firenzen toista perinneherkkua, villisika-ragulla höystettyä pastaa. Vaimo lähti parin lihavoittoisen päivän jälkeen kasvislinjalle ja valitsi annoskateutta aiheuttaneen, tomaattikastikkeen kera tarjoiltua munakoisoa. Ruokaa, tunnelmaa ja palvelua voi suositella vilpittömästi. Varmaankin vielä tunnelmallisempaa iltahämärässä. Lasku alle 60 e.

Trattoria Zàzà
Olin edellisiltana törmännyt monia kehuja saaneeseen Il Latiniin, jonne sain pöytävarauksen seuraavaksi päiväksi klo 19.30 kattaukselle (toinen oli 21.30). Saavuimme paikalle paria minuuttia ennen ravintolan aukaisua. Raflan edessä oli kymmeniä ihmisiä yrittämässä rauhallisesti sisään. Yritin hahmottaa, onko muilla varausta ja huomasin, että useimmilla sitä ei ollut.  Taiteilimme itsemme ovelle asti ja meidät pyydettiin sisään. Hämmentävää. Sisällä alkoi varsinainen Il Latini -show. Olin lukenut, että vaikka raflalla on menu, ei sitä käytännössä käytetä, vaan mennään tarjoilijoiden ehdottamaa tietä. Meidät istutettiin ensimmäiseen pöytään italialaisen miehen, kahden toiselleen tuntemattoman amerikkalaisnaisen, vanhan japanilaispariskunnan ja yksinäisen israelilaismiehen seuraan. Tämä on paikan positiivinen nyanssi, vaikka juuri sillä hetkellä Stendhalin syndroomaa aiheuttaneen kiireisen päivän jälkeen mielessä oli vain rauhallinen illallinen. Alkuun meille tuotiin kasapäin toscanalaisia antipastoja, joita nautiskelimme häkeltyneenä järkyttävästä härdellistä, joka paikassa vallitsi. Tarjoilijat sinkoilivat edestakas kantaen peräti kymmentä lautasta kerralla - yhdellä kädellä. Toiminta oli organisoitua, mutta rauhaa kaivannut mieli alkoi ärtyä ylihektisen tunnelman myötä. Välihuomautuksena mainittakoon, että parmankinkun kanssa tarjottu hunajameloni oli satumaisen mehukasta ilman todellista vertailukohtaa markettiemme tarjontaan. Väliruoaksi valitsin ricotta-pinaattitäytteisiä ravioleja ja vaimo ribollitaa. Pääruokana oli valinnanvaraa lähinnä erilaisita lihakimpaleista, joista vaimo nappasi lautaselleen kanaa ja minä kania. Kylkeen maukkaita rosmariiniperunoita. Molemmat erittäin mureita lihoja eikä ruokaa voi moittia sanallakaan. Ei tosin ylistääkään. Yksinkertaisen hyvää ilman sen suurempaa rakkautta. Jälkkäriksi eteemme tuotiin kasa biscotteja ja lasilliset vin santoa dippaukseen. Kun mielessä on romanttinen illallinen yhdessä kenties maailman kauneimmista kaupungeista, ei mieleen tule katsoa pari tuntia ikkunan läpi ruokapöytää jonottavia ihmisiä, joille paikan isäntä käy välillä tarjoamassa palan juustoa ja vin santoa. Hinta oli varsin maltillinen 37,50 e/menu sisältäen vapaan viinikaadon. Tässä tuli kuitenkin huomattua kuinka olennaisen tärkeä tunnelma on ravintolassa. En voi suositella.
Il Latini
Viimeiseksi lounaaksi Italiassa oli pakko saada pizzaa. Kaupungin parhaaksi pizzeriaksi mainittu Gusta Pizza on vaatimaton, jopa suomalaisia (siistejä) kebab-ravintoloita muistuttava kulmapaikka, jossa pizzat tarjoillaan pahvilautasilta ja syömävälineet ovat kertakäyttöisiä. Mutta eipä ne pizzatkaan mitään maksa. Margherita (5,50) ja nimikkopizza (7,00) ja lasit viiniä (2,00 kpl) kertovat omaa kieltä, kuinka hyvin ja edullisesti Italia-reissulla voikaan syödä. Vanha hokemani, että jokainen Italiassa nauttimani pizza voittaa jokaisen Suomessa nauttimani, pitää tämänkin jälkeen paikkansa. Suosittelen!
Gusta Pizza

Viimeiseksi illaksi siirryimme lentoa odottamaan Pisaan. Toki kiikarissa oli myös duomon aukio kaltevine torneineen ja käyskentely rennoksi kaupungiksi kutsutussa Pisassa. Näimme jo taksin ikkunassa erään ravintolan ovessa Michelinin suositustarroja ja suunnistimme varhaisillasta uudelleen paikalle. Osteria dei Cavalieri oli täyteen buukattu, mutta sain pöydän heti aukeamisajaksi klo 19.15, mikäli poistumme viimeistään 21.15. Sehän passaa. Lihan kyllästäminä valitsimme kasvis- ja merimenun. Vaimolle tuotiin alkuun kesäkurpitsapaistosta tomaattikastikkeen kera ja minulle mustakala-carpacciota. Molemmat valloittavan hyviä. Väliruokana kasvismenussa oli kurpitsakeittoa leivän kera. Merellisessä versiossa puolestaan spaghettia simpukoiden kera. Mahtavia! Pääruoaksi vaimolle tarjoiltiin scamorza-juustoa grillattujen vihannesten kera ja minulle grillattua kalmaria rucolan kanssa. Harmittaa, ettei pohjoisessa sisämaakaupungissa voi vastaavia raaka-aineita nauttia. Jälkkäriksi mainiot sitruunasorbetti proseccon kera ja päärynä-kanelipiirakkaa. Kaksi menua ja pullo hyvää valkkaria 82 euroa. Magnifico!
Osteria dei Cavalieri
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että ihmettelen yhä italialaisen kasvisruoan maailmanmainetta. Jokaisella reissulla meidät on pumpattu niin täyteen lihaa, että fyysisesti tekee lopussa pahaa. Tällä kertaa jätin suosiolla väliin Firenzen yhden ylpeydenaiheen, Bistecca alla Fiorentina, kilon kokoisen, perinteisin menetelmin kasvatetun ja kokatun erittäin punertavan t-luupihvin. Ei vain mahtunut. Kasvisruokapaikkoja toki löytyy, mutta perusrafloissa klassisten kasvisherkkujen löytäminen on yllättävän vaikeaa. Olemme olleet siellä marraskuussa, elokuussa ja nyt maaliskuussa, joten sesongeista asia ei ole kiinni. Kenties etelämpänä löytyisi… Mikä ihan tekosyy! :)
Lukkoon lyötyä rakkautta Ponte Vecchion äärellä.

Ponte Vecchio.

Vinoutunutta arkkitehtuuria.

Hyvin kypsynyt viini.


tiistai 22. maaliskuuta 2011

Toscanan auringon ja vähän pilvienkin alla - osa 1

Vietimme kevään aloittamisreissun Toscanassa. Kolme ensimmäistä päivää tutustuimme Firenzen aarteisiin ja viimeisen päivän ihastelimme Pisan tornia ja Duomoa.

Matkat taittuivat VR:ää säädyllisemmin junalla ja bussilla, joiden ikkunasta sai ihastella Toscanan pikkukyliä, vuorenrinteitä, viinitiloja ja oliivipuita, vaikka kevät ei vielä ollut kukkaan puhjennutkaan.


Firenzen kuvailu sanoin ei tee sille oikeutta. Kaupunki on kuin suuri ulkoilmamuseo ilman pienintäkään nukkavieruisuutta. Nähtävää löytyy paljon enemmän kuin pari päivää voi koskaan tarjota. Michelangelo, da Vinci, Botticelli, Raffaello ja Donatello kuuluvat kaupungin arkeen. Kun päälle lyödään Picasson, Dalin ja Miron yhteisnäyttely, voidaan puhua kattavasta taide-pläjäyksestä. Opastetut kierrokset antoivat yllättävän paljon lisäpotkua elämykseen. Pisan anti pyörii pitkälti Duomon aukion ympärillä. Otimme ajan rajallisuuden takia opastetun kierroksen ja toki sieltäkin kaikkea mielenkiintoista löytää, mutta wow-efekti jää kellotornin, Duomon ja kastekappelin kesken jaettavaksi. Vaikka kalteva torni kuinka kliseinen onkaan, loksahtaa suu silti auki sen livenä nähdessään. Kahdesta muusta rakennuksesta puhumattakaan.

Vaikka taide kuinka olennaista Italiassa olisikin, on Toscanan vähintään yhtä tunnettu anti maailmalle sen ruokakulttuuri. Saavuimme Firenzeen juuri ennen illallisaikaa ja aloimme hetken huilattuamme etsiä houkuttelevaa ruokailupaikkaa starttaamaan makumatka toden teolla. Sata metriä hotellista käveltyämme osui silmiin tuttu teksti neonputkella kirjoitettuna. Vivoli mainitaan jokaisessa Firenze-oppaassa omien sanojensa mukaan maailman parhaana jäätelöpaikkana. Paljon sanottu itse tehdyn jäätelön luvatussa maassa. Eikä turhaan. Oppaiden varoittamia jonoja ei ollut, mutta jäätelö oli juuri niin hyvää, ellei parempaakin, kuin olin muistanut. Ehdoton must, jos kaupunkiin menette!

Varsinainen illallispaikka löytyi myös hotellin liepeiltä oveen teipattujen Michelin-mainintatarrojen johdattamana. Osteria del Caffé Italiana toimii vanhassa arvokiinteistössä (Firenzenkin mittapuulla) ja koostuu etuosan kahvilasta ja pizzeriasta sekä takaosan perinteistä toscanalaista ruokaa tarjoilevasta salista. Tarjoilu oli italialaisen sulavaa, kaukana oppaiden varoittamasta ylpeydestä, joka firenzeläisistä pitäisi huokua. Tilasimme viisi ruokalajia kattavan menun (50 e) sekä pullon hyvää Chiantia (25 e). Toscanassa leipä leivotaan ilman suolaa, jotta muut maut pääsevät oikeuksiinsa. Muutamassa päivässä siihen ei oikein ehtinyt tottua, mutta loraus hyvää oliiviöljyä päälle teki siitäkin suurta nautintoa. Antipastona meille tarjottiin suuri leikkelelautanen, jossa oli suussa sulavaa prosciuttoa, paria salamia ja pateen tyyppisiä siivuja. Alkukeittona luonnollisesti Toscanan ikioma huippuhyvä ribollita. Primi piatti oli paikallisia gnudit, gnocchin tapaisia ricottasta, pinaatista ja salviasta tehtyjä palleroita. Pääruoka oli hivenen tylsä, mutta lajissaan sitä ei paljoa paremmin voi tehdä, pitkään haudutettua naudanlihaa Chianti Classico -kastikkeella ja perunapyreellä. Jälkkärinä toiminut tiramisu oli juuri niin hyvää kuin olisi voinut odottaa. Perään vin santoa ja espressoa ja makuaistit Italiaan olivat auki. Suosittelen!

Ravintolasta jatkoimme "kylille" ja mikä meno siellä olikaan. Oli Italian tasavallan 150-vuotisjuhlien aatto ja koko kaupunki kaduilla. Kuin vappuaatto, mutta hillitymmällä alkoholinkäytöllä. Toki vastaan tuli pullo kädessä kulkevia teinejä, mutta jokainen häiriötä aiheuttanut oli britti. Silmiinpistävää oli erityisesti japanilaisten ja amerikkalaisten määrä. Tuskin liioittelen, jos sanon heitä olleen 80% muutenkin valtavasta turistimäärästä. Kierrettyämme ydinkohteet seuraavana päivänä, osasimmekin jossain määrin kiertää turistihelvetit kauempaa.  Etukäteisvaraukset museoihin helpottivat elämää ja
ennakkokartoitus ravintoloista ehkäisi turhaa ruoan perässä säntäilyä.

Firenze on mukavan kokoinen 350 000 asukkaan kaupunki. Etäisyydet taittuvat helposti jalan ja henkilöautoilta pitkälti rauhoitettu keskusta on kapeine kujineen sopivan rauhallinen. Turistikrääsää myydään kaikkialla, mutta myyjät ovat aiempia kokemuksia maltillisempia. Paria kohdetta lukuunottamatta valtaisa turismi ei ole pilannut kaupunkia. Kesäsesonkina asia voi toki olla toisin.

Jatkan mahtavia ruokamuistoja seuraavassa bloggauksessa vielä tällä viikolla.
Maailman kenties parasta jäätelöä Vivolissa.

Italian 150-vuotisjuhlaa.

Italian 150-vuotisjuhlaa.


Italian 150-vuotisjuhlaa. Palazzo Vecchio.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Sydämessä uusi Muru

Päivän sana suomalaisessa ravintolamaailmassa on eittämättä bistro. Rennon otteen kokkailu ja palvelu sopivat aikaan loistavasti. Eräs puhutuimmista bistrotyyppisistä rafloista on televisiostakin tuttujen kokkien syksyllä Helsingin Fredrikinkadulle avaama Muru.

Onnistuin marraskuun alussa nappaamaan liput toiselle The National -yhtyeen keikalle maaliskuun 4. päivälle. Välittömästi tuli mieleen varata pöytä samalle viikonlopulle juuri avatusta Murusta. Neljän kuukauden päähän tuleva varaus herätti tuoreessa ravintoloitsijassa hilpeyttä. Jälkeenpäin luin, että avajaisviikolla oli Muruun tehty tuhat pöytävarausta, joten aikainen ajoitus oli hyvinkin fiksua.

Saavuimme paikalle klo 20. Edellinen seurue istui vielä pöydässä, mikä aiheutti henkilökunnassa hämmennystä. Välittömästi meille kaadettiin kuohuvaa lasiin ja pyydettiin odottelemaan pöydän vapautumista baaritiskillä. No problem. Lasi oli nipin napin kulunut puoleenväliin, kun pöytä vapautui.

Asiantuntevalta tuntuva ja ehkä jopa hiukka liian alleviivaavasti rento palvelu toimi loistavasti läpi aterian. Ruokalista vaihtuu päivittäin, joten tarjoilija vain kysyi toivomuksia. Vaimoni toivoi kalaa. Muille ei ollut niin väliä. Kolmen ruokalajin menu maksoi 44 euroa ja juustoilla 48 e. Päivän menulla oli alkuruoaksi äyriäissalaatti, pääruoaksi marmorihärkää ja jälkkäriksi Murun ritarit, suklaa-fondant sekä laakerinlehti-crème brûlée. Ruokajuomiksi pyysimme suositusviinit kullekin annokselle. Viisas valinta. Murun viinin ja ruoan yhdistämistaitoa on kehuttu paljon eikä syyttä. Jokainen viini oli nappiosuma ja jatkoi makuelämystä siitä mihin ruoka päättyi.

Äyriäissalaatti saapui eteemme kauniina ja fressinä. Mm. katkaravuista, kampasimpukasta, kaalista ja mustasta aiolista syntyi loistava aloitus aterialle, jonka odotusarvo senkuin kasvoi. Vaimolle tuotiin pääruoaksi nieriää ratatouille-tyyppisillä kasviksilla. Värikäs annos oli yksinkertaisen tyylikäs ja toi laadukkaiden raaka-aineiden maut puhtaina esiin. Muille tarjoiltiin marmorihärkää linnunmaksalla maustetun punaviinikastikkeen ja vihreiden papujen kera. Lisukkeena olleen pyreen raaka-ainetta en häpeäkseni muista. Muutamia sitkeitä kokemuksia muistellessani suhtauduin marmorihärkään varauksella. Turhaan. Liha suli suuhun ja oli elämäni parhaita pihvejä. Linnunmaksan tuoma makeus kastikkeessa teki mausta persoonallisen, mutta selkeän. Liha oli jätetty hyvin punaiseksi, mutta kypsempään pihviin tottuneet seuralaisemme ylistivät sitä kilpaa. Tajusin menettäväni tilaisuuden ottaa Murun mauista kaikki irti ja tilasin väliruoan jälkiruoan saattajaksi. Roquefort-endiivi-saksanpähkinä -tagliatelle oli aterian tylsin osa, vaikka toisessa yhteydessä saisikin kiitosta. Muille tuodut juustot keräsivät kiitosta omaperäisyydestään. Juustolaatuja en valitettavasti kirjannut ylös.

Jälkiruokakimara tuotiin eteemme herkullisissa väreissä. Laakerinlehdellä maustettu Crème brûlée oli omaleimaisen onnistunut versio klassikosta. Murun ritarit päivitti köyhät ritarit uudelle vuosituhannelle aplodien kera. Suklaa-fondant valloittaisi jokaisen suklaanystävän makuhermot.

Tunnelmaltaan Muru on rento, mutta taustalta huokuu itsevarma ammattitaito.   Viinit kuvaillaan jopa intohimoisesti ja rakkaus ruokaan paistaa kaikkialta. Maine on kiirinyt. Arkiruokailu hoituu parin viikon odotuksen jälkeen, mutta viikonloppuherkuttelua saakin odotella parin kuukauden verran. Mutta se kannattaa. Tuollaista hinta-laatutasoa saa tästä maasta hakea urakalla.


The Nationalin keikan tunnelmia.
The Nationalin keikan tunnelmia.