tiistai 14. joulukuuta 2010

Rouhea ravintola Roast

Tampereen ruokaskene on vahvistunut vuoden sisään hyvää vauhtia. Marraskuun lopulla Tampereen Tammelaan avattu Roast puhkui intoa tuoda siihen oma rouhea lisänsä. Oli testauksen aika.

Edellispäivän Aamulehti oli kuulemma kehunut mestaa, joten odotusarvo nousi pykälän verran. Onhan samoilta ravintoloitsijoilta saatu vuosien varrella useita muitakin persoonallisia raflakonsepteja.

Lauantai klo 19 ja paikka on täynnä. Tunnelma on heti ensisilmäyksellä lämminhenkinen. Asiakkaat ovat vähemmän rock-henkisiä kuin ennakkoon odotin. Soittolista tarjoaakin ihan jokaiselle jotakin. Niin eklektistä, laidasta laitaan pomppivaa taustamusiikkia en ole ennen kohdannut. Tällä kertaa se oli onneksi hyvä juttu. Volumetaso ei haitannut lainkaan seurustelua, mutta biiseistä sai halutessaan selvää.

Sisustus on varsin onnistunut. Persoonallinen olematta härö. Lämminhenkinen, mutta paljon säröä. Tiedusteltuamme suunnittelijaa, saimme vastaukseksi Jenni Lahtosen, joka teki sen lopputyökseen. Kiitettävä suoritus!

Rempseä tarjoilija ilmoittaa meille alkumetreillä, että keittiössä on melkoinen ruuhka ja ruoka saattaa kestää tavallista kauemmin. Mihinkäs lauantaina on kiire, joten alkudrinkit tilaukseen! 50 minuutin kohdalla alkaa verensokeri laskea ja mieltä hiukan kiristää. Saamme annokset eteemme onneksi ennen tunnin täyttymistä. Lohenpyytäjän herkkulautanen (Lohipastramia, savulohitartaria, marinoitua kurkkua, punajuurimarmeladia ja piparjuurismetanaa) oli ihan hyvä kokonaisuus. Maut täydensivät toisiaan, vaikka jalat eivät lähteneetkään alta. Puutarhurin kurpitsakeitto (Kurpitsakeittoa, mietoa chiliöljyä ja paahdettuja kurpitsansiemeniä) oli liian varman päälle tehty. Ihan ok, mutta voisi olla paljon voimakkaampi tai persoonallisempi. Keitto on kuitenkin valmiiksi haalea, mutta vajaan tunnin odotuksen jälkeen en malta palauttaa sitä. Kokkien avatessa keittiön savustuskaappia, salin täyttää herkullinen ja paikkaan mainiosti sopiva savuinen tuoksu. Pääruoaksi nelikkomme tilaa Potkaa paimentolaisen tapaan (Yön yli haudutettua karitsanpotkaa, uunijuureksia, jyväsinapilla maustettua perunamuusia ja katajanmarjakastiketta), Roastin purilaisen, Talon mahdin vartaissa (Karitsan paahtopaistia, kanaa, kalkkunaa ja possua chili-yrttiöljyllä sekä cajunkastikeella siveltynä. Salaattia ja lohkoperunoita.) sekä Savustajan pihvin (Hikkoripuulla savustettu härän entrecôte, chipotle-maustevoita, valkosipuliperunapyrettä ja madeirakastiketta.). Ensimmäisen suupalan yhteydessä kohtaamme tutun ongelman. Jokainen annos on enemmän tai vähemmän haalea. Lautaset eivät ole lämpimiä, joten on turha odottaa sitä ruoaltakaan. Sama pätee lankulta tarjottuihin vartaisiin. Nälkä ei anna armoa eikä verensokeri lisäodottelua, joten pikaisesti lihojen kimppuun! Potka on murea, mutta uunijuuresten ja muusin myötä kotiruokamaisen tylsä. Perusmaut olivat toki kohdillaan, mutta mielikuvitusta olisi voinut käyttää enemmän. Enkä tarkoita kikkailumielessä. Entrecôtessa maistui savu juuri sopivasti ja kypsyys oli täydellinen. Välikyljyksen huono ominaisuus on usein jänteet, mutta jos niihin ei mennyt hermot ja jaksoi leikata ne pois, oli liha erittäin mureaa. Vartaissa riitti makua ja extra-dippikastike antoi jokaiseen suupalaan uutta sävyä. Burgeri oli hyvin tavallinen, mikä laskettaneen tässä tapauksessa miinukseksi.

Kerroimme tarjoilijalle terveiset ruoan haaleudesta, jotka tämä välitti heti keittiöön. Asiaa hyvitettiin jälkiruokien yhteydessä ja tultiin vielä lopussa erikseen pahoittelemaan. Tarjoilu pelasi muutenkin läpi illan moitteetta ja paikalle sopivan mutkattomasti. Kolmesta jälkkärivaihtoehdosta oli lämmin toscakakku päässyt loppumaan, joten otimme  Paahtajan vanukasta (Mokka creme brulee, appelsiinisorbetia) ja Banaaninlastaajan suklaamousse (Mausteista maitosuklaamoussea ja suklaa-banaanikakkua). Molempia voisi kuvailla samalla tavalla. Ihan jees, mutta vähän tylsiä. Ennalta-arvattavia.

Roast pyrkii tarjoamaan rehellistä konstailematonta ruokaa, mutta tekee sitä mielestäni turhan varman päälle. Ravintolan oloasun ja nimenkin myötä odotin vahvoja ja syviä makuja, jotka jäivät nyt pitkälti puuttumaan. Mieltä jäi kuitenkin kutkuttamaan Beer Can Chicken, jota olen haaveillut grillaavani jo muutaman kesän ajan sitä kuitenkaan toteuttamatta. Plussaa myös houkuttelevasta juomavalikoimasta!

Miljöö, ilmapiiri ja asiakaspalvelu tekivät kaikesta huolimatta illasta varsin onnistuneen ja saavat minut palaamaan uudelleenkin. Aavistuksen varauksella toki, mutta eiköhän lautaset ole ensi kerralla jo kuumia. :)

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Luomu - tekopyhä trendi?

Onko luomu muuttunut elitistiseksi snobbailuksi? Onko se nykyajan anekauppaa omantunnon puhdistamiseksi vai aitoa huolenpitoa itsestämme ja ympäristöstämme?

Luomuinnostuksen alkumetreillä mieleeni tuli ajatus nykyajan luxuksen muuttumisesta. Sittemmin olen siitä muutamassa artikkelissa lukenutkin, mutta suuntaus on vain vahvistumassa. Se, minkä ennen piti näyttää mahdollisimman hyvältä ja virheettömältä, on muuttunut suurteollisuuden yliprosessoiduksi tuotteeksi. Kävellessäni supermarkettien käytäviä käyn nopeasti läpi pakkausten designia. Osittain ammatillisessa mielessä, osittain uutuustuotteita etsien, osittain myös surkuhupaisasti pohdiskellen. Mitkä ovat markkinavoimien (itseni mukaanlukien) uusimmat keinot houkutella kulut… ihminen tuotteen luo, nappaamaan paketti ja viedä se kotiin? Aiemmin pakkauksen piti kiiltää, olla värikäs ja näyttää dynaamiselta ja modernilta. Kuluttaja oli kuin Romanian Ceausescu, joka vieraili maaseudulla katsomassa viljelijöiden satoa torikojuissa. Kuuman nahistamat kasvikset korvattiin puisilla look-a-likeilla, jotta illuusio maan antimista olisi ensiluokkainen. Nykyisin kuivahyllyjen kalleimmat tuotteet ovat askeettisen yksinkertaisen näköisiä. Fontit ovat pelkistettyjä tai käsinkirjoitetun oloisia. Aivan kuin valmistaja olisi itse raapustanut etiketin laitettuaan uunituoreen tuotteen pakkaukseen. Paperi ei kiillä, se on ruskehtavaa kierrätysmatskua. Sisäpussikin näyttää naarmuuntuneelta vanhalta ikkunalta. Se, mikä aiemmin oli aitoa ja perinteistä, ei enää riitä. Kuluttaja haluaa tarinan, joka vakuuttaa hänet tuotteen käsittelyprosessin lyhyydestä. Tarinan, jossa tuottajan lähtökohdat ovat olleet kaikkea muuta kuin rikastuminen. Hän halusi tarjota asiakkailleen parasta, mitä oma maatilkku suo.

Muutos on ollut nopea. Luomu-käsite ilmaantui suomalaisiin kauppoihin viime vuosituhanteen lopulla. Sen tunnetuimpiin sanansaattajiin kuuluivat pienet, oudon näköiset ja nahistuneet porkkanat ja Reilun kaupan banaanit, jotka "ovat kai vähän niinkuin luomua". Elintarviketeollisuus hakkasi muutaman vuoden päätään seinään luomutuotteillaan, mutta päätti lopulta valjastaa tuotantolinjansa paremman tuoton innovaatioille. Tiedä sitten, pistikö maailmanlaajuinen taantuma ihmiset pohtimaan ahneuden rajoja vai johtiko glitterinkatkuinen millennium-krapula lopulta ajattelemaan uudella tavalla sitä kaikkein tärkeintä, omaa itseään ja hyvinvointia. Tai sitten ihmiset ottivat silmän käteen ja katsoivat toisiaan ja itseään. Hei me turvotaan! Itse tunnustan näistä jokaisen näkökulman.

Luin juuri Newsweekin (29.11.2010) artikkelin amerikkalaisten jakautumisesta eri yhteiskuntaluokkiin myös ruoan perusteella. Illallislautanen määrittää sosiaalista statusta siinä missä muoti teki sitä ennen. Newsweekin sanoin, ruoka on muotia. Luksusta on aina se, mistä on yleisesti pulaa. Ennen se oli maallinen mammona, kultakellot, katumaasturit, purjeveneet. Hirveä kiire oli synonyymi menestykselle. Sitä kuului ylpeänä manailla. Tänä päivänä vapaa- ja laatuaika on luksusta. Oma, hyvin hoidettu ja tuoreita kasviksia tarjoava kasvimaa aiheuttaa suurempaa kateutta kuin hehtaarin nurmikenttä suihkulähteellä. Kiirettä säälitään. Eikö sitä osaa järjestellä aikaansa paremmin? Hanhenmaksa on epäeettistä. Brassiliha hiilijalanjäljen tallomaa. Hieman kärjistettyä, mutta toivottavasti lähitulevaisuuteen katsovaa.

Se, mikä tekee sosiaalisen kuilun vähä- ja hyvätuloisten väliin, on huolestuttavaa. Yliprosessoitu purkki- ja pakasteruoka on halvinta ravintoa. K-kaupat mainostivat juuri kolmea einesburgeria yhteishintaan 99 senttiä. Sillä saa talviaikaan 2/3-pätkän kotimaista kurkkua. Voiko köyhä syödä terveellisesti? Tuloerot kuuluvat tiiviisti ja luontaisesti länsimaiseen (hyvinvointi)yhteiskuntaan. Se pistää meidät työskentelemään kovemmin. Innovoimaan. Saavuttamaan haaveita. Mutta eikö jokaiselle voisi tarjota edes mahdollisuutta terveelliseen ja maistuvaan ruokaan? Nyt ei puhuta kampasimpukoista, jättikatkiksista, balsamietikoista ja kulinaarisista hienouksista. Nyt puhutaan yksinkertaisista, puhtaista, ravintoarvonsa sisältävistä raaka-aineista, jotka tarjoavat edes mahdollisuuden terveellisiin elämäntapoihin. Hyvin idealistista ja naiivia, tiedän. Mutta voisiko järjestelmää muuttaa verotuksen tai tukien kautta terveellistä ruokaa suosivaksi? Voisiko turha sokeri ja piilorasva olla uusi tupakka, jota vainotaan hitaasti, mutta varmasti kohti totaalikieltoa? Amerikkalaiset älähtivät, kun valtio alkoi säädellä ruokakuponkien ostomahdollisuuksia ja sulki virvoitusjuomat pois niiden piiristä. Valinnanvapautta loukattiin. Selvä, valitkoon rasvan päällystämä, sokeritautinen polku, mutta maksakoot siitä! Luomuwokki 7 euroa, Big Mac Meal 10 euroa pistäisi monen pennosiaan laskevan teininkin mietteliääksi.

Onko luomu muuttunut elitistiseksi snobbailuksi? Ravinnonhankkiminen itsessään ei vaadi rehkimistä, sitä tyrkytetään kaikissa muodoissa kaikkialla. Kun kaikki tarpeet on tyydytetty, kaikki on nähty ja so last season, haluamme kokea ja maistaa jotain aitoa. Porkkanaa sellaisena kuin mummikin sitä pienenä maistoi. Lihaa sellaisena kuin kotikylän lihakauppias sitä taannoin kauppasi. Mutta onko luomu uusi premium? Markkinavoimien termi asteen verran paremmasta, joka leimautuu identiteettiin, saa vihreitä ketsuppikorkkeja ja kierrätysruskeita pahvipakkauksia pursuavan ostoskorin nostamaan meidät muita ylemmäksi ja kävelemään ilmassa hiilijalanjälkiä jättämättä? Ihan sama. Tätä aaltoa ei synnyttänyt globaalit megabrändit eikä oivaltavat mainoskampanjat. Se syntyi vastaiskuna kuluttajien vedätykselle, ahneudelle, kiiltokuvaruoalle. Se syntyi luontaisesti meistä ihmisistä kaupan käytävällä, siinä keksien ja murojen välissä, tuoteselostetta ensi kertaa lukiessamme. Se syntyi vihannesosastolla, kun päätimme maksaa 50 senttiä enemmän luomulantusta, kun työkaveri oli kehunut sen makua. Elintarvikejätit eivät ole luonnostaan pahoja. Ne myyvät, mitä me ostamme. Meillä on valinnan vapaus ja saamme juuri sitä, mitä haluamme. Toisinaan joudumme sitä vaatimaan. Huutoon vastataan onneksi aina. Kulutusta ei pidä vähentää. Se pitää suunnata toisin. On puhuttu, että maailma suistuisi nälkäkuoleman partaalle, jos luomuviljelyinnostus leviäisi köyhempiinkin maihin. Onko kohtalomme jatkossa siis syödä vain yliprosessoitua moskaa vai olisiko ratkaisua etsittävä muualta kuin luonnollisesta ruoasta, jota ihmiskunta on syönyt heti puusta laskeuduttuaan? Ei kai ruokailua korvaava nopea ravinnonjakelu tarkoita meidän kehittyvän?

Paljon kysymyksiä. Vähän vastauksia. Otan ajatuksiltani pienen aikalisän ja nautin hetkisen maan parhaista antimista. Luonnollisesti. Tehkää tekin samoin!