tiistai 30. marraskuuta 2010

Avotulen antia - Ristorante Como

Olin vuosi sitten innoissani, kun kuulin, että Tampereelle tulee avotuliuunilla varustettu italialainen ravintola Ristorante Como. Il Forno toimi Finlaysonilla aikansa, mutta valitettavasti haudattiin surkeiden seuraajiensa alle. Alkuaikojen useilta tahoilta kuultu murskakritiikki kuitenkin pelästytti minut siinä määrin, että uskalsin paikkaan vasta liki vuosi avajaisten jälkeen, kun kuulin pari kehuakin. Jälkkärit nautimme tapas-baari Inezissä.

Koko päivän kestäneen työreissun aikana ehdin haukata vain sämpylän, joten verensokerit eivät riittäneet kaupassakäyntiin ja kokkailuun. Avotulen ääressä paistettu pizza huusi luokseen. Muiden annosten kokeilu jääköön toiseen kertaan. Pizzanpaistotaito kyllä kertoo muustakin tasosta.

Comon miljöö on tyylikäs ja viihtyisä. Musiikki sopii fiilikseen ja äänenvoimakkuus molto bene. Palvelu on paikkaan nähden jopa asteen verran liian "hienostuneenystävällistä". Hyvä näin. Viinilista vaikutti mielenkiintoiselta. Ravintola oli tiistai-iltana viiden jälkeen puolillaan.

Tilaamme Quattro Stagionin (13,90), johon on valittu nelikko miedosti savustetusta Pancetta-pekonista, isoista katkaravuista, grillattuista herkkusienistä ja oliiveista sekä Pizza Salmonen (13,90), joka sisälsi kylmäsavustettua merilohta, grillattua artisokkaa, lime-sitruskastiketta ja rucolaa. Alkuun eteemme tuodaan melkein tuoretta leipää oliiviöljy-balsamico -sekoituksella, jonka perusidea pohjaa molempien laadukkuuteen, jota voisi tässä tapauksessa hiukan hioa. Pizzat saapuvat juuri siinä ajassa kuin niiden "kuuluisikin" saapua.

Arvelen jo silmämääräisesti, että pizzani pohja ei ole tarpeeksi kypsä. Avotuliuunissa paistetussa pizzassa olen tottunut lätyn reunojen päässeen jostain kohtaa hiukan kärtsäämään. Juuri siinä määrin, että se ei haittaa makua, vaan tuo siihen maksimimäärän avotulen suomaa syvyyttä. Raa'aksi pohjaa ei voi missään nimessä sanoa, mutta herkullinen savuaromi jäi puuttumaan liki kokonaan. Sokkotestissä en olisi paistotapaa arvannut. Molempien pizzojen perusmaku on ihan ok, mutta raaka-aineiden maut pelkkiä varjoja itsestään pehmeän pohjan keskellä. Jokainen maistamani kylmäsavulohipizza on ollut makuuni liian voimakas (opin tykkäämään kylmiksestä vasta pari vuotta sitten), mutta sokkomaistajana olisin vain kysynyt, oliko siinä kylmistä, kun vähän maistui siltä. Pancetta oli miedointa maistamaani laatua. Jättikatkisten maku hukkui suussa täysin leipämössöön eikä herkkusienet ja oliivitkaan liiemmin tarjonneet iloisia piristyksiä makunystyröissä. Sama perusmaku pysyi suussa joka palasessa. Kuten alussa sanoin, se oli ihan ok maku, mutta pizzan (ja jokaisen italialaisruoan) tärkein ominaisuus on korkealaatuiset raaka-aineet, joiden koostumuksesta ei jää epäselvyyttä slicea maistaessa. Lohipizzan hienolta kuulostavat ainekset sortuivat täysin samaan ongelmaan. Oma pienoinen kokemukseni pohjautuu pariinkymmeneen Italiassa nauttimaani pizzaan (liki jokainen parempi kuin yksikään Suomessa) ja jotenkin vain kaikissa maistui avotuli selvästi. Eli uuniin lisää pökköä pesään ja makua kehiin!

Jälkkärit nautimme uudenuutukaisesssa Inezissä. Tapaksiin nojautuva baari vaikutti varsin mielenkiintoiselta tuttavuudelta ja harmitti, että vain jälkkärivatsa kaipasi täydennystä. Valitsimme friteerattua kermavanukasta ja sorbettia sekä churroja suklaadipillä. Hauskoja makuja, vaikka jälkimmäisiä en makeuden takia toiste ota. Kerrotaan paikasta tarkemmin, jahka päästään vasta silmilläsyödyn tapas-listan kimppuun.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti