maanantai 20. syyskuuta 2010

Läskin ytimessä

Rasvakeskustelun höllyessä ympäri mediakenttää koitti herkullinen tilaisuus nauttia Ohranjyvän kuuluisasta, kuukausittaisesta läskisoosi-illasta.

Ohranjyvän tunnettuus Tampereella ja muuallakin Suomessa on huippuluokkaa. Lamat ja taantumat ovat pyyhkäisseet monta perinteistä kuppilaa mukanaan, mutta onneksi tämä tamperelaisuuden ikoni jököttää samalla paikalla Näsilinnankadulla, jonne sen kondiittorimestari Jussi Linkosuo vuonna 1965 perusti.

Vuosikymmenten varrella ravintolan imago kääntyi vahvasti oluthuoneeksi, jossa esim. Jyrki Otila viritteli visailujaan. Uusimpien omistajien myötä paikan ruokamaine haluttiin palauttaa. Nykyajan kriteereillä katsottuna lista on hyvin perinteinen ellei jopa retro. Ennen ruokakulttuurin kansainvälistymistä edusti Ohranjyvän Puerto Ricon pannu makujen eksotiikkaa parhaimmillaan. Se ja moni muu kestosuosikki löytyy yhä listalta.

Paikan uusin klassikko on kuukausittainen läskisoosi-ilta. Olen kuullut kautta rantain soosin edustavan suomalaista perinneruokaa puhtaimmillaan, joten pakkohan se oli testata. Liput (12 e) piti ostaa kuulemma etukäteen, koska ne myydään aina loppuun. Pari viikkoa ennen h-hetkeä pari lippua löytyi helposti.

Syyskuun 20. koitti kuukauden kolmas maanantai ja illallinen oli katettu. Eteemme tuotiin kulhollinen soosia ja kuoriperunoita sekä kipollinen puolukkasosetta ja suolakurkkuja. Kotikeittössäni ei suomalaista perinneruokaa näy, vaikka silloin tällöin syötynä se mukavasti makunystyröitä ja muistoja herkistääkin. Perunoita keitän lähinnä tortillaa tehdessäni. Ruskeaa kastiketta en ole tehnyt koskaan. Niinpä luvassa oli jossain määrin jopa eksoottinen makukokemus. Ja kyllähän se maistui. Häpeäkseni tunnustan, että kuvittelin alkuun limaiset suikaleet olevan herkkusieniä, mutta vaimoni opastaessa ("Et sä voi olla noin tyhmä!?") ruoan alkuperään, aloin itsekin hiukan krantuksi ja valikoimaan kulhosta niitä tummanruskeita lihanpalasia. Ne osoittautuivatkin supermureiksi kahdeksan tunnin haudutuksen ansiosta. Soosin maku oli juuri sitä, mitä sen toivoinkin olevan. Suolaa ja pippuria oli tarpeeksi ja kaikenlainen persoonallinen kikkailu loisti onneksi poissaolollaan. Makua pystyi säätelemään vapaasti suolakurkulla ja puolukoilla. Perunat olisivat voineet olla pöytään tullessa hiukan kuumempia, jos jotain on pakko kritisoida. En vieläkään innostunut ääriperinteisestä suomalaisesta ruoasta, mutta kyllähän se hyvin tehtynä maailmallakin pärjää.

Jälkkäriksi eteemme tuotiin kermavaahdossa kylpevät köyhät ritarit mansikkahillon kera. Taisivat olla yksiä parhaita maistamiani. Kermavaahtoa oli omaan makuun nähden nelinkertainen määrä, mutta se korjaantui yhdellä pyyhkäisyllä. On se kumma, kuinka tämäntyyppinen, yksinkertainen jälkkäri osaakin olla niin hyvää.

Uudet omistajat ovat saaneet Ohranjyvään raikasta uutta henkeä - aivan kuten omistamaansa Pispalan Pulteriinkin. Ennen kulunutta kesää ehti tauko vierähtää vuosikymmenen mittaiseksi ja siitä muistikuvasta paikka on freesaantunut melkoisesti. Olinpa tuolloin muuten haastattelemassa itse herra Otilaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti