perjantai 17. syyskuuta 2010

Ihmeellinen Italia

Ehdinpä vihdoin kirjoitella hiukan Italian reissusta. Aloitan muutamilla huomioilla, jotka yllättivät ja ihmetyttivät härmäläiseen elämänmenoon tottunutta ja tiettyjä kuvitelmia italialaisista omaavaa matkamiestä.

Matkasimme vaimon kanssa elokuussa Italiaan kymmeneksi päiväksi. Matka alkoi Como-järven rannalla olevasta Leccosta, josta siirryimme ruokakulttuurin kehtoon, Bolognaan. Loppupuoliskon vietimme Veronassa, Bresciassa ja Bergamossa. Pari vuotta sitten vietimme viisi päivää Milanossa ja Bergamossa. Kaikki alla olevat huomiot perustuvat siis puolen kuukauden otantaan, jonka oikeellisuudesta en ota vastuuta. Korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä! :)

Oluen juonti. Toisin kuin kuvittelin, juovat italialaiset ainakin ravintolassa yhtä paljon olutta kuin viiniä. Ellei jopa enemmän. Verrattuna karahviviiniin oli litrahinta sama eli tuopillinen maksoi neljä euroa.

Colan juonti. Mikäli viini tai olut ei maistunut, tilasivat italiaanot ruokajuomaksi limsaa, useimmiten Cokista. Makuasia, mutta mielestäni aivan hirveää! Mikä vika kivennäisvedessä on?

Annoskoko. Tilasimme illallisella yleensä alku- ja pääruoan ja jos ne olivat hyviä, myös jälkkärin. Ongelmaksi muotoutui annosten koot, joita ei voinut päätellä listan pohjalta. Primi piattina eli väliruokana syödyn pastan kuvittelin aluksi kevyeksi, mutta toisinaan sain eteeni täyden kulhollisen lihalla täytettyjä tortellineja tms. Alkuruoaksi tilatulle leikkelelautaselle, antipasto mistolle, kannattaa löytyä pari syöjää tai pääruoan jaksaisi syödä vain silmillään. Toisinaan taas pasta-annos oli juuri loistava makuhermojen ja suuremman nälän herättäjä. Pari kertaa vyöryin kumpuavan vatsani kanssa voivotellen hotelliin.

Viinipullon koko. Yrityksistä huolimatta en onnistunut löytämään viinilistoilta mainintaa pullokoosta. Ensimmäisenä iltana hämmästelin edullista, 22 euroa maksavaa Nebbiolo-viiniä. Pöytään saapuessa sen kooksi ilmeni 0,375 l. Viini oli loistava alkusysäys makumatkalle, joten yllätys ei aiheuttanut pettymystä. Onnistuin silti tekemään saman "virheen" pari kertaa uudestaankin enkä jälkikäteen löytänyt jujua sen ehkäisemiseksi. Hinnastakaan en osannut  päätellä. Enkä tietenkään paikallisella kielellä kysyä.

Englannin kielen taito. Edellisestä mennäänkin kielipääomaan, joka italialaisilla on kerrassaan surkea. Eikä ihme. Englantia kuulee saapasmaassa vain biisien sanoissa. Puolessa hotelleista näkyi vain kymmenkunta italiankielistä tv-kanavaa, joissa jokainen leffa ja sarja oli dubattu. Englantia kuuli vain CNN:llä ja BBC:llä. Itse opin teininä valtavasti amerikkaa musiikkitelevision ja leffojen välityksellä. Englanninkielisiä listoja oli yllättävän monessa paikassa, mutta tarjoilijat eivät niitä ymmärtäneet. Parempi siis painaa mieleen reseptien italiankieliset nimet kokkaillessa. Sen avulla pärjäsi ihan mukavasti.

Pizza. Suomessa pizza on aliarvostettu herkku. Kävimme parissa varsin hienostuneen oloisessa ravintolassa, jossa kattavasta ja laajasta menusta huolimatta porukka tilasi poikkeuksetta pizzaa. Toiset olivat oikein tälläytyneet ulkona syömistä varten. Toisaalta, tälläytyisin minäkin, jos vastaavaa puu-uuniherkkua saisi täällä fiinissä paikassa 7-8 eurolla.

Kasvisruokien vähyys.
Luulisi Välimeren reunustaman maan ravintoloiden olevan pullollaan kasvisherkkuja. Mutta ei. Voisin väittää menun kasvisruokaosioiden olevan Suomessa laajempia kuin Italiassa. Bolognan lempini la grassa eli rasva kertoo ihan tarpeeksi, mutta samaa lihaisaa linjaa noudatti kaikki reissun raflat. Kuvittelin syöväni useasti hyvin simppeleitä kasvispastoja, mutta totesin kotona jääneeni niistä täysin paitsi. Ellei yhtä Spaghetti all'Amatricianaa lasketa.

Alueiden ylpeydet. Italialaiset ovat äärettömän kotiseuturakkaita. Italian lippuja näin liehumassa reissun aikana vain muutamia, mutta maakunnan ja kaupungin henki puhalsi vasten kasvoja kaikkialla. Ravintoloiden viinilistat on täytetty oman alueen rypäleillä, Bolognassa Trebbiano, Bergamossa Lugana, Bresciassa Gardan viinit. Paikalliset ruokaerikoisuudet ovat hyvin vahvasti edustettuina. Veronan perinneruoka, hevonen, oli kaupungissa kaikkialla esillä ja tulipa sillä kahdesti herkuteltuakin. Läheisen Brescian listoiltakin sitä löytyi, mutta muualta ei lainkaan. Muun maailman viinit eivät listoilla liiemmin pyörineet. Lähiruoka ei toisaalla tarvitse trendivirtauksia tai edes omaa sanaa.

Siesta. Reissun päällä ruokarytmi saattaa vaihdella välillä rajustikin. Italiassa se ei onnistu. Koimme piinaavia hetkiä, kun lähdimme aamiaisen jälkeen seuraavaan kaupunkiin, checkasimme hotelliin, purimme laukut, huilasimme hetken ja totesimme kellon olevan 14. Raflat menivät juuri kiinni ja avautuvat uudelleen seiskan kasin maissa. Tällä välin vaihtoehdot ovat: McDonald's, kebab tai satunnaisen avonaisen panini-paikan löytäminen. 350.000 asukkaan Bolognan keskustassa etsimme jälkimmäistä kolme varttia. Eli kello käteen, vaikka lomalla oletkin!

Elokuu. Tiesimme kyllä, että elokuu on eteleäeurooppalaisten lomakuukausi, mutta oli silti yllätys, paljonko se vaikutti liikkeiden ja ravintoloiden aukioloon. Esimerkiksi Bolognasta etukäteen bongaavani viisi raflaa olivat kaikki elokuun lomalla. Toki suurkaupungista hyvää ruokaa aina saa, mutta esim. kaupungin parhaaksi useissa yhteyksissä mainittu Ristorante Diana olisi ollut mielenkiintoinen kokemus.

Kangasliinat.
Olen harmitellut jo vuosia suomalaisten, korkeatasoistenkin, ravintoloiden paperiservettejä. Italiassa kaikki on toisin. Suhde on sama, mutta toisinpäin. Onhan se vähän hankalaa ja hiukan maksaakin, mutta niinkin yksinkertaisella asialla saisi Suomessa suhteettoman hyvän mielikuvan.

WC. Aivan järkyttävää. Kuinka fiksun oloisessa paikassa voidaan naisetkin laittaa pissaamaan lattiatason reikäpönttöön? Pytyn välikanteen törmäsimme kaikkiaan kaksi kertaa eli italialaisnaisten reidet ovat kyykkypissan ansiosta varmasti timmissä kunnossa. Ehkä hieman märät tosin.

Hoikat ihmiset. Olimme kaiken ajan kaupunkien keskustoissa ja niiden liepeillä, joten kokonaiskuva saattaa olla muuta, mutta Italiassa huomaa, kuinka lihavia suomalaiset ovat. Kansa, joka vetää päivittäin annoksen valkoista jauhoa, syö rasvaa tirskuvia leikkeleitä, herkuttelee joka korttelissa sijaitsevissa jäätelöbaareissa häviävät elopainossa härmäläisille 6-0. Kaljamahaa sai välillä oikein etsiä. Itse lihoin reissussa kaksi kiloa. Eikun lenkille…

Tomaatit. Suomessa tomaatteja on kahta lajia: kotimainen ja ulkomainen. Italian vihannestiski vetää hiljaiseksi. Et voi pyytää vain tomaattia, koska myyjä kysyy, mitä lajiketta…

Aperitivo. Loistava italialaistapa houkuttelee lähtemään baariin ennen illallista ruokahalua herättelemään. Juoman kylkiäiseksi rafla tuo pöytään erilaisia suolapaloja kuten bruschettoja, oliiveja ja sipsejä. Uusi lempidrinkkini, Aperol Spritz (2 osaa Aperolia, 3 osaa skumppaa, loraus soodaa, jäitä), saa neljän euron hinnan tuntumaan huippukaupalta, kun eteen tuodaan kevyen lounaan edestä pikkusuolaista. Aperitivo on klo 17-21.

Makujen mietous. Italialaisen keittiön sielu on korkealaatuiset raaka-aineet, joiden annetaan maistua itseltään. Suomalaisilla raaka-aineilla kokatessa olen tottunut käyttämään mausteita enemmän. Olen muutenkin makujen tiivistämisen/syventämisen kannattaja, joten yllättävän monessa ruoassa oli vähemmän makua kuin kotikeittiön vastaavilla annoksilla. Maut sinänsä olivat pettämätöntä Italiaa, jota ei aina pysty jäljittelemään markettien laivassa kypsyneillä vihanneksilla.

Sienet. Hah! Ollaanpas parempia. Olisittepa nähneet niitä kantarelleja, joita saapasmaassa myytiin! Heti metsään noukkimaan maa(ilma)n parasta antia!

Viinilasit. Toisin kuin pääsiäisreissulla Pariisissa, olivat ravintoloiden viinilasit kunnollisia. Ranskalaisbistroissa juoma nautittiin jos jonkinlaisista pienistä halpalaseista, mutta Italian laseissa lyijy tuntui ja painoi ja muotoilu oli muutenkin enemmän viiniä kunnioittava.

Ravintolaosaaminen. Italialaiset ovat varmaankin niin tyytyväisiä ruokaansa, että kuvittelevat insinöörimäisesti tuotteen erinomaisuuden riittävän ravintolalle. Suomen kulinaaritason takia täällä on jouduttu kehittämään ja panostamaan ravintolakulttuurin pintapuolta, konsepteja ja sisustusta. Niissä olemme reippaasti edellä ja ihmettelen, miksei silmiini osunut yhtä ainutta isompaa, lainaamisen arvoista juttua ravintoloihin.

Pureudun seuraavassa kirjoituksessa enemmän Italiassa koettuihin makunautintoihin, joissa riittää kyllä märehtimistä erityisen hyvässä ja ihan pikkuisen pahassakin mielessä.
Tässä hiukan visuaalisia makupaloja reissusta. Klikkaamalla suuremmaksi!

 
 

3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen artikkeli. Myös Italiassa (Marchen maakunnassa) jo 25 vuotta asuneelle. Tuohon reikäpönttöön en kyllä onneksi ole täällä törmännyt kuin kerran pari, vaikka toimittajana olen kyllä liikkunut suht paljon eri puolilla Italiaa.

    VastaaPoista
  2. Tuon viimeisen kuvan parrakkaan miehen on pakko olla tämä: http://thesartorialist.blogspot.com/2010/05/on-streetout-of-nowhere-milano.html

    VastaaPoista
  3. Huomasinpa kommentit vasta jälkikäteen! Reikäpönttöön olen itse törmännyt likimain joka toisessa vessassa. On se vaan hämmentävä. :)

    Tuo partasuti on varmasti kyllä sama heppu! Hyvä bongaus!

    VastaaPoista