maanantai 26. heinäkuuta 2010

Skottien patojen äärellä

Edinburghin ruokakärki tuli esiteltyä viime postauksessa. Brittien kulinaarinen sielu lepää kuitenkin perinteisessä pubeissa, joissa - toisin kuin Suomessa - perinneruokia ja oman maan antimia osataan arvostaa.

Taisi kulua 2-3 tuntia Skotlannin maaperällä, kun oli jo haggis-annos edessä. Tavoistani poiketen, en tutustunut liiemmin Edinburghin pubitarjontaan etukäteen. En halunnut löytää netissä eniten kehuja saanutta haggis- ja fish & chips -paikkaa, vaan löytää mielenkiintoisen oloinen pub, lukaista menu ja marssia sisään. Jälkikäteen asioita tutkittuani, taisimme osua aika hyviin paikkoihin. Ensimmäisen pubiaterian nautimme paikallisen legendaarisen koiran mukaan nimetyssä The Greyfriars Bobbys Bar. Bobby-terrieri oli vahtinut tarkasti omistajansa hautaa tämän kuoltua ja haudattiin lopulta tämän viereen 1872. Lisää legendasta voi lukea täältä. Huomasimme, että pub kuuluu Nicholson's Pubs -ketjuun, mutta mikäli ketjubaarit olisivat kaikkialla samaa tasoa, tuskin kellään olisi niistä nokan koputtamista. Kullakin baarilla oli oma vahva identiteettinsä ja useat niistä sijaitsivat pitkän historian omaavissa rakennuksissa. Ruoaksi oli alkumetreillä ihan pakko ottaa ainakin haggista ja fish & chipsejä. Itse otin pääruoaksi jälkikäteen perinteiseksi brittiruoaksi ilmentyneen Ploughman’s Lunchin - kylmän kombinaation possupiiraasta, Stilton-juustosta, cheddarista, omenasta, salaatista ja hillosta. Haggis oli yksinkertaisesti hyvää. Pottumuusin päälle aseteltuna se suli suuhun. Sen maine on hämmentävä, sillä sanoisin mustamakkaraa paljon brutaalimmaksi ja vahvemman makuiseksi ruoaksi. Sen valmistukseen käytetään kaikenlaisia sisäelimiä, mutta mitä sitten, kun maku on tuollainen! Hävetköön tamperelaiset paikallisherkkuaan, skotit ovat tehneet omastaan vetonaulan. Jim-kanavalta tuli hyvä ohjelma brittien perinneruoista ja samalla näytettiin haggiksen teko hyvinkin tarkkaan. Voit katsoa ohjelman rajoitetun ajan täältä. Fish & chipsejä söimme pariin otteeseen ja on ärsyttävää, ettei suomalaiset pubit ole innostuneet sen tarjoamiseen. Ei siitä voi olla pitämättä.
Toisen pubiaterian nautimme The Advocatessa. Vaimo otti fish & chipsit ja itse odotin hartaudella ensimmäistä haarukallista Steak Piesta. Makua löytyi, mutta täytyy kyllä nostaa omaa häntää kotikeittiöni saavutuksista brittipiiraiden kohdalla. Toisaalta, jos tuollaistakin saisi Tampereelta, tulisi ko. baariin aina silloin tällöin poikettua. Vihanneksia pubit eivät osaa kypsentää. Kaikissa paikoissa ne olivat aivan ylikypsiä ja jäivät pitkälti lautaselle.
Edinburgh on rantakaupunki ja erityisen ylpeä merenherkuistaan. Niitä nautimme paikallisten äyriäisfarmarien omistamassa Mussel Innissä, jonne päädyimme silmiinpistävän suosion perusteella. Paikka vaikuttaa olevan aina täynnä, mutta vaihtuvuus on kohtuu hyvä ja saimmekin pöydän muutaman minuutin odottelulla. Jos paikan nimessä on simpukka, on niitä pakko maistaa. Ja se kannatti. Marokkolaisittain maustettu puolikiloinen annos tuoksui taivaalliselle ja maistui erinomaiselle. Samaa ei voi kyllä sanoa alkuruoaksi nauttimastani, majoneesiin haudatusta katkarapucocktailista, mutta tuoretta se kama silti oli. Vaimo otti päivän erikoisen, Grillattua merikrottifileetä ranskisten kera. Toimi. Täyteen ahdettu tunnelma ja hiukan karu sisustus voivat haitata silmää, mutta makunystyrät ja lompakko kiittävät.

Vaihtelua pubiruokaan haimme hotellin lähellä sijaitsevasta intialaisesta Omar Khayyam -raflasta. Perinteinen punjabi-ravintola oli juuri sellainen kuin haluaisin kotimaastakin löytyvän. En halua kuulla intialaisessa raflassa harekrishnojen ulinaa ja ylialleviivattua intialaisuutta. Itämaiset vivahteet sisustuksessa ja musiikissa kyllä riittävät. Ruoka oli maukasta ja hivenen erityyppistä kuin näillä leveysasteilla. Kullakin annoksella oli oma makunsa. Suomessa kaikki maistuvat likipitäen samalta. Medium-tulisuus oli erittäin mieto. 
Kun sunnuntai koitti, oli mielessäni vielä yksi pubiklassikko, Sunday Roast. Sitä löysimme Nicholson's Pubeihin kuuluvasta Kenilworth-pubista. Vaimo otti kanaversion ja minä punalihaisen. Se oli, mitä arvelinkin. Hyvin suomalaisen makuista, mutta gravy kyllä toimi.
Lyhyenä tiivistyksenä todettakoon, että brittiruoan maine on käsittämätön. Paikalliset ovat selvästi ylpeitä perinteistään ja juuristaan, mikä huokuu erityisesti ravintoloissa. Monestako suomalaisesta raflasta (tai ihmisestä) voit sanoa samaa?

1 kommentti:

  1. Gastropub Soho Tampereella tarjoaa maittavan Fish&Chips annoksen. Pyynnöstä huolimatta sitä ei kuitenkaan saa sanomalehtipaperissa tarjottuna. Ehkä kuitenkin hyvä niin.

    VastaaPoista