maanantai 19. heinäkuuta 2010

Edin misukat

Vietimme vaimoni kanssa juhannuksen Edinburghissa. Tarkoitus oli viettää hyvin rento pitkä viikonloppu ilman sen suurempia suunnitelmia. Kaupunkia etukäteen tutkiessa kävi ilmi, että vajaan puolen miljoonan kaupunkiin mahtui peräti viisi Michelin-tähtiravintolaa.

Onnistuin saamaan suurinpiirtein viimeiset pöydät kahdesta mielenkiintoisimmasta mestasta, The Kitchinistä ja Martin Wishartista. Jälkimmäinen oli Edinburghin ensimmäinen tähtipaikka (2001). Tom Kitchinin yhdessä vaimonsa kanssa 2006 avaama The Kitchin sai kaupungin kulinaarimaailman kerralla sekaisin ja nappasi tähtensä yhdeksän kuukautta avajaisista. Molemmat raflat tekevät skottilaista ruokaa vahvasti ranskalaisella tyylillä. Muutoin tyyleistä löytyy paljonkin eroja.

Ruokahetkistä on vierähtänyt jo yli kolme viikkoa, joten annosten analysoinnin voi unohtaa. The Kitchinin peruskivi on sesonkien määräämä lähiruoka. Linja on rennon fiini, kuten käkkärätukkaiselta chefiltä voisi olettaakin. Tarjoilijat oli haalittu/lainattu eri puolilta Eurooppaa parin vääntäessä niin vahvaa ranska-aksenttia, että annosesittelyt menivät täysin ohi. Yksi taas mursi enkkua espanjalaisittain. Löytyi sentään yksi Oxfordin kirjakieltäkin puhuva. Asiakkaat olivat perjantai-iltana pukeutuneet hyvin rennosti ja löysällä solmulla oleva kravatti tuntui melkein yliampuvalta, vaikka miljöö ja tunnelma muuten fiini olikin. Viereisen pöydän mummeli tuli hehkuttamaan meitä ja saimme hetkeksi koko raflan huomion. "You two look amazing. Are you actors? Or in showbusiness?" "No, we are from Finland."
Maistelumenun ruoka oli taidokasta ilman sen suurempia kikkailuja. Viini toimivat varsin, mutta polvilleen tiputtavia kokemuksia ei syntynyt. Samalla tuli todistettua, että viinipaketit kannattaa ottaa aina puolikkaina. Aterian aikana tulee muuten juotua reilu pullollinen, mikä heikentää loppupään makunautintoja. Mukava hiprakkahan siitä tulee, mutta viereisen pöydän parikymppiselle tytölle viinisetti kilahti silminnähden päähän ja lujaa.

Lisäplussan paikka saa menukääröstä, jonka kukin ruokailija sai muistoksi, mitä tulikaan syötyä.
Maistelumenu sisälsi:
Punajuurikeittoa piparjuuri-créme fraichella
Meritaimenta omenalla ja sitruuna-créme fraichella
Partaveitsisimpukkaa vihannesten, chorizon ja sitruunan kera
Sianpäätä käsinsukellettujen kampasimpukoiden ja rapean siankorvasalaatin kera
Merikrottia haudutetun artisokan ja sienten kera
Naudanfilettä paistetun ankanmaksan, paahdetun pinaatin ja punaviinikastikkeen kera
Kirsikkakeittoa shampanjamoussen ja -sorbetin kera


Huom! Kaikissa lajeissa oli mainittu, mistä raaka-aine on peräisin.



Martin Wishartissa meidän piti syödä vain lounas, mutta innostuksissani en tajunnut, että ko. päivä on lauantai, jolloin tarjoillaan vain maistelumenuja. Ruokabudjettiin tuli pienoinen lisäys, mutta voi elämä pahemminkin kohdella :)

Martin Wishart oli astetta fiinimpi paikka. Meidät vastaanotti oxfordilainen herrasmies, jonka vieraanvaraisuus kuohusi jenkkitasolle. Muu porukka oli täälläkin fransmanneja, mikä tuo oman haasteensa kommunikointiin, vaikka kaikki ovat englantia puhuvinaankin. Lounasaikaan porukka oli hyvin sekalaisesti pukeutunutta ja syitä luksuslounaalle löytyi useita. Oli tusinan naisporukka, jotka olivat jättäneet lapset isän hoiviin. Oli appivanhempansa syömään tuonut amerikkalaismies. Oli kenties hääpäiväänsä viettävä ikääntyneempi pariskunta. Ja sitten olimme me. Aamupäivän kaupunkimarssimisesta hiukan puhki oleva pari, joka halusi vain syödä hyvin ilman sen suurempia seremonioita. Edellisillan tuhti ruoka- ja viinisetti yhdistettynä aikaiseen ruokailuun sai meidät tarttumaan vain yhteen viinilasilliseen koko aterian aikana.

Menu oli ehtinyt vaihtua tällä välin, joten sen saatte päätellä kuvista. Itse otin tavallisen maistelumenun ja vaimo kasvisversion. Ruoka oli asteen verran fiinimpää kuin Kitchinin perheen tarjoilut. Maun puolesta vaaka kääntyy ripauksen Wishartille, mutta kokonaisuutena viihdyimme paremmin Kitchinissä. Illallisfiiliskin toki myötävaikutti siihen. Wishartin palvelu oli jäykempää, mutta jos lähdetään sille linjalle, kannatan suoraan Chez Dominiquen tasoa. Jos halutaan luoda rento ilmapiiri, otetaan ja puhutaan vähän rennommin. Jos jäykistellään, niin sitten seistään asennossa ja leikitään robottia. Dompassa se oli jopa miellyttävää.

Kaiken kaikkiaan nämä yhden tähden paikat hävisivät 6-0 Välimäelle. Tyyli oli tosin eri, joten suoria vertauksia ei saisi edes tehdä. Ruoka oli toki loistavaa, mutta ei ikimuistoista. Eniten jäin kaipaamaan tiiviimpää otetta makuihin. Olisin toivonut sen yhden makuhermoräjähdyksen suuhuni. Poksahtelua Wishartissa tosin oli. Jälkkäreissä näyttää olevan nyt trendinä lapsuudesta tuttu paukkukaramelliefekti. Samaa saimme Dompassakin.

Positiivisinta skotlantilaisessa ruokakulttuurissa on omien raaka-aineiden kunnioitus ja hehkutus. He ylpeilevät erityisesti merenantimillaan ja karjallaan, joita laajasti maailman parhaina pidetäänkin. Haggis on ylpeydenaihe, josta tamperelaiset mustamakkaranystävät saisivat ottaa oppia. Mitä sitten, jos se ei näytä kauniilta? Maista sitä!

Kerron pubien aarteista ja muista kulinaarisista seikkailuista seuraavassa postauksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti