maanantai 26. heinäkuuta 2010

Skottien patojen äärellä

Edinburghin ruokakärki tuli esiteltyä viime postauksessa. Brittien kulinaarinen sielu lepää kuitenkin perinteisessä pubeissa, joissa - toisin kuin Suomessa - perinneruokia ja oman maan antimia osataan arvostaa.

Taisi kulua 2-3 tuntia Skotlannin maaperällä, kun oli jo haggis-annos edessä. Tavoistani poiketen, en tutustunut liiemmin Edinburghin pubitarjontaan etukäteen. En halunnut löytää netissä eniten kehuja saanutta haggis- ja fish & chips -paikkaa, vaan löytää mielenkiintoisen oloinen pub, lukaista menu ja marssia sisään. Jälkikäteen asioita tutkittuani, taisimme osua aika hyviin paikkoihin. Ensimmäisen pubiaterian nautimme paikallisen legendaarisen koiran mukaan nimetyssä The Greyfriars Bobbys Bar. Bobby-terrieri oli vahtinut tarkasti omistajansa hautaa tämän kuoltua ja haudattiin lopulta tämän viereen 1872. Lisää legendasta voi lukea täältä. Huomasimme, että pub kuuluu Nicholson's Pubs -ketjuun, mutta mikäli ketjubaarit olisivat kaikkialla samaa tasoa, tuskin kellään olisi niistä nokan koputtamista. Kullakin baarilla oli oma vahva identiteettinsä ja useat niistä sijaitsivat pitkän historian omaavissa rakennuksissa. Ruoaksi oli alkumetreillä ihan pakko ottaa ainakin haggista ja fish & chipsejä. Itse otin pääruoaksi jälkikäteen perinteiseksi brittiruoaksi ilmentyneen Ploughman’s Lunchin - kylmän kombinaation possupiiraasta, Stilton-juustosta, cheddarista, omenasta, salaatista ja hillosta. Haggis oli yksinkertaisesti hyvää. Pottumuusin päälle aseteltuna se suli suuhun. Sen maine on hämmentävä, sillä sanoisin mustamakkaraa paljon brutaalimmaksi ja vahvemman makuiseksi ruoaksi. Sen valmistukseen käytetään kaikenlaisia sisäelimiä, mutta mitä sitten, kun maku on tuollainen! Hävetköön tamperelaiset paikallisherkkuaan, skotit ovat tehneet omastaan vetonaulan. Jim-kanavalta tuli hyvä ohjelma brittien perinneruoista ja samalla näytettiin haggiksen teko hyvinkin tarkkaan. Voit katsoa ohjelman rajoitetun ajan täältä. Fish & chipsejä söimme pariin otteeseen ja on ärsyttävää, ettei suomalaiset pubit ole innostuneet sen tarjoamiseen. Ei siitä voi olla pitämättä.
Toisen pubiaterian nautimme The Advocatessa. Vaimo otti fish & chipsit ja itse odotin hartaudella ensimmäistä haarukallista Steak Piesta. Makua löytyi, mutta täytyy kyllä nostaa omaa häntää kotikeittiöni saavutuksista brittipiiraiden kohdalla. Toisaalta, jos tuollaistakin saisi Tampereelta, tulisi ko. baariin aina silloin tällöin poikettua. Vihanneksia pubit eivät osaa kypsentää. Kaikissa paikoissa ne olivat aivan ylikypsiä ja jäivät pitkälti lautaselle.
Edinburgh on rantakaupunki ja erityisen ylpeä merenherkuistaan. Niitä nautimme paikallisten äyriäisfarmarien omistamassa Mussel Innissä, jonne päädyimme silmiinpistävän suosion perusteella. Paikka vaikuttaa olevan aina täynnä, mutta vaihtuvuus on kohtuu hyvä ja saimmekin pöydän muutaman minuutin odottelulla. Jos paikan nimessä on simpukka, on niitä pakko maistaa. Ja se kannatti. Marokkolaisittain maustettu puolikiloinen annos tuoksui taivaalliselle ja maistui erinomaiselle. Samaa ei voi kyllä sanoa alkuruoaksi nauttimastani, majoneesiin haudatusta katkarapucocktailista, mutta tuoretta se kama silti oli. Vaimo otti päivän erikoisen, Grillattua merikrottifileetä ranskisten kera. Toimi. Täyteen ahdettu tunnelma ja hiukan karu sisustus voivat haitata silmää, mutta makunystyrät ja lompakko kiittävät.

Vaihtelua pubiruokaan haimme hotellin lähellä sijaitsevasta intialaisesta Omar Khayyam -raflasta. Perinteinen punjabi-ravintola oli juuri sellainen kuin haluaisin kotimaastakin löytyvän. En halua kuulla intialaisessa raflassa harekrishnojen ulinaa ja ylialleviivattua intialaisuutta. Itämaiset vivahteet sisustuksessa ja musiikissa kyllä riittävät. Ruoka oli maukasta ja hivenen erityyppistä kuin näillä leveysasteilla. Kullakin annoksella oli oma makunsa. Suomessa kaikki maistuvat likipitäen samalta. Medium-tulisuus oli erittäin mieto. 
Kun sunnuntai koitti, oli mielessäni vielä yksi pubiklassikko, Sunday Roast. Sitä löysimme Nicholson's Pubeihin kuuluvasta Kenilworth-pubista. Vaimo otti kanaversion ja minä punalihaisen. Se oli, mitä arvelinkin. Hyvin suomalaisen makuista, mutta gravy kyllä toimi.
Lyhyenä tiivistyksenä todettakoon, että brittiruoan maine on käsittämätön. Paikalliset ovat selvästi ylpeitä perinteistään ja juuristaan, mikä huokuu erityisesti ravintoloissa. Monestako suomalaisesta raflasta (tai ihmisestä) voit sanoa samaa?

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Edin misukat

Vietimme vaimoni kanssa juhannuksen Edinburghissa. Tarkoitus oli viettää hyvin rento pitkä viikonloppu ilman sen suurempia suunnitelmia. Kaupunkia etukäteen tutkiessa kävi ilmi, että vajaan puolen miljoonan kaupunkiin mahtui peräti viisi Michelin-tähtiravintolaa.

Onnistuin saamaan suurinpiirtein viimeiset pöydät kahdesta mielenkiintoisimmasta mestasta, The Kitchinistä ja Martin Wishartista. Jälkimmäinen oli Edinburghin ensimmäinen tähtipaikka (2001). Tom Kitchinin yhdessä vaimonsa kanssa 2006 avaama The Kitchin sai kaupungin kulinaarimaailman kerralla sekaisin ja nappasi tähtensä yhdeksän kuukautta avajaisista. Molemmat raflat tekevät skottilaista ruokaa vahvasti ranskalaisella tyylillä. Muutoin tyyleistä löytyy paljonkin eroja.

Ruokahetkistä on vierähtänyt jo yli kolme viikkoa, joten annosten analysoinnin voi unohtaa. The Kitchinin peruskivi on sesonkien määräämä lähiruoka. Linja on rennon fiini, kuten käkkärätukkaiselta chefiltä voisi olettaakin. Tarjoilijat oli haalittu/lainattu eri puolilta Eurooppaa parin vääntäessä niin vahvaa ranska-aksenttia, että annosesittelyt menivät täysin ohi. Yksi taas mursi enkkua espanjalaisittain. Löytyi sentään yksi Oxfordin kirjakieltäkin puhuva. Asiakkaat olivat perjantai-iltana pukeutuneet hyvin rennosti ja löysällä solmulla oleva kravatti tuntui melkein yliampuvalta, vaikka miljöö ja tunnelma muuten fiini olikin. Viereisen pöydän mummeli tuli hehkuttamaan meitä ja saimme hetkeksi koko raflan huomion. "You two look amazing. Are you actors? Or in showbusiness?" "No, we are from Finland."
Maistelumenun ruoka oli taidokasta ilman sen suurempia kikkailuja. Viini toimivat varsin, mutta polvilleen tiputtavia kokemuksia ei syntynyt. Samalla tuli todistettua, että viinipaketit kannattaa ottaa aina puolikkaina. Aterian aikana tulee muuten juotua reilu pullollinen, mikä heikentää loppupään makunautintoja. Mukava hiprakkahan siitä tulee, mutta viereisen pöydän parikymppiselle tytölle viinisetti kilahti silminnähden päähän ja lujaa.

Lisäplussan paikka saa menukääröstä, jonka kukin ruokailija sai muistoksi, mitä tulikaan syötyä.
Maistelumenu sisälsi:
Punajuurikeittoa piparjuuri-créme fraichella
Meritaimenta omenalla ja sitruuna-créme fraichella
Partaveitsisimpukkaa vihannesten, chorizon ja sitruunan kera
Sianpäätä käsinsukellettujen kampasimpukoiden ja rapean siankorvasalaatin kera
Merikrottia haudutetun artisokan ja sienten kera
Naudanfilettä paistetun ankanmaksan, paahdetun pinaatin ja punaviinikastikkeen kera
Kirsikkakeittoa shampanjamoussen ja -sorbetin kera


Huom! Kaikissa lajeissa oli mainittu, mistä raaka-aine on peräisin.



Martin Wishartissa meidän piti syödä vain lounas, mutta innostuksissani en tajunnut, että ko. päivä on lauantai, jolloin tarjoillaan vain maistelumenuja. Ruokabudjettiin tuli pienoinen lisäys, mutta voi elämä pahemminkin kohdella :)

Martin Wishart oli astetta fiinimpi paikka. Meidät vastaanotti oxfordilainen herrasmies, jonka vieraanvaraisuus kuohusi jenkkitasolle. Muu porukka oli täälläkin fransmanneja, mikä tuo oman haasteensa kommunikointiin, vaikka kaikki ovat englantia puhuvinaankin. Lounasaikaan porukka oli hyvin sekalaisesti pukeutunutta ja syitä luksuslounaalle löytyi useita. Oli tusinan naisporukka, jotka olivat jättäneet lapset isän hoiviin. Oli appivanhempansa syömään tuonut amerikkalaismies. Oli kenties hääpäiväänsä viettävä ikääntyneempi pariskunta. Ja sitten olimme me. Aamupäivän kaupunkimarssimisesta hiukan puhki oleva pari, joka halusi vain syödä hyvin ilman sen suurempia seremonioita. Edellisillan tuhti ruoka- ja viinisetti yhdistettynä aikaiseen ruokailuun sai meidät tarttumaan vain yhteen viinilasilliseen koko aterian aikana.

Menu oli ehtinyt vaihtua tällä välin, joten sen saatte päätellä kuvista. Itse otin tavallisen maistelumenun ja vaimo kasvisversion. Ruoka oli asteen verran fiinimpää kuin Kitchinin perheen tarjoilut. Maun puolesta vaaka kääntyy ripauksen Wishartille, mutta kokonaisuutena viihdyimme paremmin Kitchinissä. Illallisfiiliskin toki myötävaikutti siihen. Wishartin palvelu oli jäykempää, mutta jos lähdetään sille linjalle, kannatan suoraan Chez Dominiquen tasoa. Jos halutaan luoda rento ilmapiiri, otetaan ja puhutaan vähän rennommin. Jos jäykistellään, niin sitten seistään asennossa ja leikitään robottia. Dompassa se oli jopa miellyttävää.

Kaiken kaikkiaan nämä yhden tähden paikat hävisivät 6-0 Välimäelle. Tyyli oli tosin eri, joten suoria vertauksia ei saisi edes tehdä. Ruoka oli toki loistavaa, mutta ei ikimuistoista. Eniten jäin kaipaamaan tiiviimpää otetta makuihin. Olisin toivonut sen yhden makuhermoräjähdyksen suuhuni. Poksahtelua Wishartissa tosin oli. Jälkkäreissä näyttää olevan nyt trendinä lapsuudesta tuttu paukkukaramelliefekti. Samaa saimme Dompassakin.

Positiivisinta skotlantilaisessa ruokakulttuurissa on omien raaka-aineiden kunnioitus ja hehkutus. He ylpeilevät erityisesti merenantimillaan ja karjallaan, joita laajasti maailman parhaina pidetäänkin. Haggis on ylpeydenaihe, josta tamperelaiset mustamakkaranystävät saisivat ottaa oppia. Mitä sitten, jos se ei näytä kauniilta? Maista sitä!

Kerron pubien aarteista ja muista kulinaarisista seikkailuista seuraavassa postauksessa.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Grillauksen iloja

Tämä kesä on tähän asti mennyt muuton ympärillä hiukan ohi. Blogiakin on samalla laiminlyöty. Onneksi lämmintä vielä riittää ja elokuun Italian matka tuloillaan. Ruoan puitteissa grillaaminen on ollut harvinaista herkkua. Tänä viikonloppuna pääsimme onneksi käristämään kahteenkin otteeseen.

Lauantai-illan vietimme Viikinsaaressa ystäväperhettä hyvästellessä kohti Japania. Pakkasimme mukaan naudan ulkofilettä viskimarinadissa. Hyvin simppeli marinadi osoittautui yhdeksi suosikeistani.

Viskimarinadi
2 pihville
2 rkl hunajaa
8 cl viskiä
2 rkl soijaa
loraus oliiviöljyä
1 murskattu valkosipulinkynsi
suolaa
mustapippuria

Sekoita ainekset hyvin yhteen. Laita pihvit sekaan ja anna marinoitua jääkaapissa vähintään pari tuntia. Grillaa mieleiseksesi kypsyydeksi.

Kanalle löytyi herkullinen marinadi keittokirjojemme kätköistä. Suolaisen ja makean liitto toimii aina. Tällä kertaa niitä edustivat kiinalaisittain marinoitu kana sekä makeaksi kypsytetty bataatti. Vaimon blogista copy-pasteten:

Grillattu kana
neljälle
4 kananrintaa
2 tl viismaustetta (tähtianista, kanelia, fenkolia, anista ja neilikkaa)
1 tl jauhettua inkivääriä
1 rkl balsamicoa
1 rkl oliiviöljyä

Kanat kannattaa nuijia tasaisen ja nopean kypsyyden saamiseksi. Sekoita marinadin ainekset ja anna kanan marinoitua vähintään tunnin ajan. Grillaa kypsäksi ja tarjoa salaatin ja bataatin kera. Ole varovainen, ettei kana pääse kuivumaan!
Huom! Kiinalaista viismaustetta löydät helpoiten etnisistä kaupoista ja Stockmannilta, jos et jaksa tehdä sekoitusta itse.

Bataattinyytit
neljälle
2-4 bataattia kuorittuna ja paloiteltuna
2-3 rkl soijaa
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl seesaminsiemeniä

Tee jokaiselle ruokailijalle oma folionyytti. Asettele folion päälle bataatit, mausta soijalla ja seesaminsiemenillä. Lisää luraus öljyä ja halutessasi suolaa. Paista grillissä noin 20 minuuttia tai kunnes bataatit ovat kypsiä.

Klassinen BBQ-kastike syntyy puolestaan näillä eväillä. Sopii parhaiten ribsien kera. Pyydä lihakauppiasta sahaamaan kylkirivistö puoliksi, jotta syöminen on mukavampaa!

Superhyvä BBQ-kastike
2,5 dl ketsuppia
1 dl tummaa siirappia
0,5 dl fariinisokeria
0,5 dl colaa
2 rkl worchestershire-kastiketta
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
3 tl chilirouhetta
2 tl merisuolaa myllystä
2 rkl timjamia, oreganoa ja rosmariinia
1 rkl paprikajauhetta
2 tl tabascoa
2 rkl balsamicoa tai punaviinietikkaa

Sekoita ainekset hyvin keskenään ja laita lihat marinoitumaan. Mieluiten yön yli, jotta maku pääsee pureutumaan. Vähintään pari tuntia. Voitele grillauksen aikana lihaa soosilla.