tiistai 14. joulukuuta 2010

Rouhea ravintola Roast

Tampereen ruokaskene on vahvistunut vuoden sisään hyvää vauhtia. Marraskuun lopulla Tampereen Tammelaan avattu Roast puhkui intoa tuoda siihen oma rouhea lisänsä. Oli testauksen aika.

Edellispäivän Aamulehti oli kuulemma kehunut mestaa, joten odotusarvo nousi pykälän verran. Onhan samoilta ravintoloitsijoilta saatu vuosien varrella useita muitakin persoonallisia raflakonsepteja.

Lauantai klo 19 ja paikka on täynnä. Tunnelma on heti ensisilmäyksellä lämminhenkinen. Asiakkaat ovat vähemmän rock-henkisiä kuin ennakkoon odotin. Soittolista tarjoaakin ihan jokaiselle jotakin. Niin eklektistä, laidasta laitaan pomppivaa taustamusiikkia en ole ennen kohdannut. Tällä kertaa se oli onneksi hyvä juttu. Volumetaso ei haitannut lainkaan seurustelua, mutta biiseistä sai halutessaan selvää.

Sisustus on varsin onnistunut. Persoonallinen olematta härö. Lämminhenkinen, mutta paljon säröä. Tiedusteltuamme suunnittelijaa, saimme vastaukseksi Jenni Lahtosen, joka teki sen lopputyökseen. Kiitettävä suoritus!

Rempseä tarjoilija ilmoittaa meille alkumetreillä, että keittiössä on melkoinen ruuhka ja ruoka saattaa kestää tavallista kauemmin. Mihinkäs lauantaina on kiire, joten alkudrinkit tilaukseen! 50 minuutin kohdalla alkaa verensokeri laskea ja mieltä hiukan kiristää. Saamme annokset eteemme onneksi ennen tunnin täyttymistä. Lohenpyytäjän herkkulautanen (Lohipastramia, savulohitartaria, marinoitua kurkkua, punajuurimarmeladia ja piparjuurismetanaa) oli ihan hyvä kokonaisuus. Maut täydensivät toisiaan, vaikka jalat eivät lähteneetkään alta. Puutarhurin kurpitsakeitto (Kurpitsakeittoa, mietoa chiliöljyä ja paahdettuja kurpitsansiemeniä) oli liian varman päälle tehty. Ihan ok, mutta voisi olla paljon voimakkaampi tai persoonallisempi. Keitto on kuitenkin valmiiksi haalea, mutta vajaan tunnin odotuksen jälkeen en malta palauttaa sitä. Kokkien avatessa keittiön savustuskaappia, salin täyttää herkullinen ja paikkaan mainiosti sopiva savuinen tuoksu. Pääruoaksi nelikkomme tilaa Potkaa paimentolaisen tapaan (Yön yli haudutettua karitsanpotkaa, uunijuureksia, jyväsinapilla maustettua perunamuusia ja katajanmarjakastiketta), Roastin purilaisen, Talon mahdin vartaissa (Karitsan paahtopaistia, kanaa, kalkkunaa ja possua chili-yrttiöljyllä sekä cajunkastikeella siveltynä. Salaattia ja lohkoperunoita.) sekä Savustajan pihvin (Hikkoripuulla savustettu härän entrecôte, chipotle-maustevoita, valkosipuliperunapyrettä ja madeirakastiketta.). Ensimmäisen suupalan yhteydessä kohtaamme tutun ongelman. Jokainen annos on enemmän tai vähemmän haalea. Lautaset eivät ole lämpimiä, joten on turha odottaa sitä ruoaltakaan. Sama pätee lankulta tarjottuihin vartaisiin. Nälkä ei anna armoa eikä verensokeri lisäodottelua, joten pikaisesti lihojen kimppuun! Potka on murea, mutta uunijuuresten ja muusin myötä kotiruokamaisen tylsä. Perusmaut olivat toki kohdillaan, mutta mielikuvitusta olisi voinut käyttää enemmän. Enkä tarkoita kikkailumielessä. Entrecôtessa maistui savu juuri sopivasti ja kypsyys oli täydellinen. Välikyljyksen huono ominaisuus on usein jänteet, mutta jos niihin ei mennyt hermot ja jaksoi leikata ne pois, oli liha erittäin mureaa. Vartaissa riitti makua ja extra-dippikastike antoi jokaiseen suupalaan uutta sävyä. Burgeri oli hyvin tavallinen, mikä laskettaneen tässä tapauksessa miinukseksi.

Kerroimme tarjoilijalle terveiset ruoan haaleudesta, jotka tämä välitti heti keittiöön. Asiaa hyvitettiin jälkiruokien yhteydessä ja tultiin vielä lopussa erikseen pahoittelemaan. Tarjoilu pelasi muutenkin läpi illan moitteetta ja paikalle sopivan mutkattomasti. Kolmesta jälkkärivaihtoehdosta oli lämmin toscakakku päässyt loppumaan, joten otimme  Paahtajan vanukasta (Mokka creme brulee, appelsiinisorbetia) ja Banaaninlastaajan suklaamousse (Mausteista maitosuklaamoussea ja suklaa-banaanikakkua). Molempia voisi kuvailla samalla tavalla. Ihan jees, mutta vähän tylsiä. Ennalta-arvattavia.

Roast pyrkii tarjoamaan rehellistä konstailematonta ruokaa, mutta tekee sitä mielestäni turhan varman päälle. Ravintolan oloasun ja nimenkin myötä odotin vahvoja ja syviä makuja, jotka jäivät nyt pitkälti puuttumaan. Mieltä jäi kuitenkin kutkuttamaan Beer Can Chicken, jota olen haaveillut grillaavani jo muutaman kesän ajan sitä kuitenkaan toteuttamatta. Plussaa myös houkuttelevasta juomavalikoimasta!

Miljöö, ilmapiiri ja asiakaspalvelu tekivät kaikesta huolimatta illasta varsin onnistuneen ja saavat minut palaamaan uudelleenkin. Aavistuksen varauksella toki, mutta eiköhän lautaset ole ensi kerralla jo kuumia. :)

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Luomu - tekopyhä trendi?

Onko luomu muuttunut elitistiseksi snobbailuksi? Onko se nykyajan anekauppaa omantunnon puhdistamiseksi vai aitoa huolenpitoa itsestämme ja ympäristöstämme?

Luomuinnostuksen alkumetreillä mieleeni tuli ajatus nykyajan luxuksen muuttumisesta. Sittemmin olen siitä muutamassa artikkelissa lukenutkin, mutta suuntaus on vain vahvistumassa. Se, minkä ennen piti näyttää mahdollisimman hyvältä ja virheettömältä, on muuttunut suurteollisuuden yliprosessoiduksi tuotteeksi. Kävellessäni supermarkettien käytäviä käyn nopeasti läpi pakkausten designia. Osittain ammatillisessa mielessä, osittain uutuustuotteita etsien, osittain myös surkuhupaisasti pohdiskellen. Mitkä ovat markkinavoimien (itseni mukaanlukien) uusimmat keinot houkutella kulut… ihminen tuotteen luo, nappaamaan paketti ja viedä se kotiin? Aiemmin pakkauksen piti kiiltää, olla värikäs ja näyttää dynaamiselta ja modernilta. Kuluttaja oli kuin Romanian Ceausescu, joka vieraili maaseudulla katsomassa viljelijöiden satoa torikojuissa. Kuuman nahistamat kasvikset korvattiin puisilla look-a-likeilla, jotta illuusio maan antimista olisi ensiluokkainen. Nykyisin kuivahyllyjen kalleimmat tuotteet ovat askeettisen yksinkertaisen näköisiä. Fontit ovat pelkistettyjä tai käsinkirjoitetun oloisia. Aivan kuin valmistaja olisi itse raapustanut etiketin laitettuaan uunituoreen tuotteen pakkaukseen. Paperi ei kiillä, se on ruskehtavaa kierrätysmatskua. Sisäpussikin näyttää naarmuuntuneelta vanhalta ikkunalta. Se, mikä aiemmin oli aitoa ja perinteistä, ei enää riitä. Kuluttaja haluaa tarinan, joka vakuuttaa hänet tuotteen käsittelyprosessin lyhyydestä. Tarinan, jossa tuottajan lähtökohdat ovat olleet kaikkea muuta kuin rikastuminen. Hän halusi tarjota asiakkailleen parasta, mitä oma maatilkku suo.

Muutos on ollut nopea. Luomu-käsite ilmaantui suomalaisiin kauppoihin viime vuosituhanteen lopulla. Sen tunnetuimpiin sanansaattajiin kuuluivat pienet, oudon näköiset ja nahistuneet porkkanat ja Reilun kaupan banaanit, jotka "ovat kai vähän niinkuin luomua". Elintarviketeollisuus hakkasi muutaman vuoden päätään seinään luomutuotteillaan, mutta päätti lopulta valjastaa tuotantolinjansa paremman tuoton innovaatioille. Tiedä sitten, pistikö maailmanlaajuinen taantuma ihmiset pohtimaan ahneuden rajoja vai johtiko glitterinkatkuinen millennium-krapula lopulta ajattelemaan uudella tavalla sitä kaikkein tärkeintä, omaa itseään ja hyvinvointia. Tai sitten ihmiset ottivat silmän käteen ja katsoivat toisiaan ja itseään. Hei me turvotaan! Itse tunnustan näistä jokaisen näkökulman.

Luin juuri Newsweekin (29.11.2010) artikkelin amerikkalaisten jakautumisesta eri yhteiskuntaluokkiin myös ruoan perusteella. Illallislautanen määrittää sosiaalista statusta siinä missä muoti teki sitä ennen. Newsweekin sanoin, ruoka on muotia. Luksusta on aina se, mistä on yleisesti pulaa. Ennen se oli maallinen mammona, kultakellot, katumaasturit, purjeveneet. Hirveä kiire oli synonyymi menestykselle. Sitä kuului ylpeänä manailla. Tänä päivänä vapaa- ja laatuaika on luksusta. Oma, hyvin hoidettu ja tuoreita kasviksia tarjoava kasvimaa aiheuttaa suurempaa kateutta kuin hehtaarin nurmikenttä suihkulähteellä. Kiirettä säälitään. Eikö sitä osaa järjestellä aikaansa paremmin? Hanhenmaksa on epäeettistä. Brassiliha hiilijalanjäljen tallomaa. Hieman kärjistettyä, mutta toivottavasti lähitulevaisuuteen katsovaa.

Se, mikä tekee sosiaalisen kuilun vähä- ja hyvätuloisten väliin, on huolestuttavaa. Yliprosessoitu purkki- ja pakasteruoka on halvinta ravintoa. K-kaupat mainostivat juuri kolmea einesburgeria yhteishintaan 99 senttiä. Sillä saa talviaikaan 2/3-pätkän kotimaista kurkkua. Voiko köyhä syödä terveellisesti? Tuloerot kuuluvat tiiviisti ja luontaisesti länsimaiseen (hyvinvointi)yhteiskuntaan. Se pistää meidät työskentelemään kovemmin. Innovoimaan. Saavuttamaan haaveita. Mutta eikö jokaiselle voisi tarjota edes mahdollisuutta terveelliseen ja maistuvaan ruokaan? Nyt ei puhuta kampasimpukoista, jättikatkiksista, balsamietikoista ja kulinaarisista hienouksista. Nyt puhutaan yksinkertaisista, puhtaista, ravintoarvonsa sisältävistä raaka-aineista, jotka tarjoavat edes mahdollisuuden terveellisiin elämäntapoihin. Hyvin idealistista ja naiivia, tiedän. Mutta voisiko järjestelmää muuttaa verotuksen tai tukien kautta terveellistä ruokaa suosivaksi? Voisiko turha sokeri ja piilorasva olla uusi tupakka, jota vainotaan hitaasti, mutta varmasti kohti totaalikieltoa? Amerikkalaiset älähtivät, kun valtio alkoi säädellä ruokakuponkien ostomahdollisuuksia ja sulki virvoitusjuomat pois niiden piiristä. Valinnanvapautta loukattiin. Selvä, valitkoon rasvan päällystämä, sokeritautinen polku, mutta maksakoot siitä! Luomuwokki 7 euroa, Big Mac Meal 10 euroa pistäisi monen pennosiaan laskevan teininkin mietteliääksi.

Onko luomu muuttunut elitistiseksi snobbailuksi? Ravinnonhankkiminen itsessään ei vaadi rehkimistä, sitä tyrkytetään kaikissa muodoissa kaikkialla. Kun kaikki tarpeet on tyydytetty, kaikki on nähty ja so last season, haluamme kokea ja maistaa jotain aitoa. Porkkanaa sellaisena kuin mummikin sitä pienenä maistoi. Lihaa sellaisena kuin kotikylän lihakauppias sitä taannoin kauppasi. Mutta onko luomu uusi premium? Markkinavoimien termi asteen verran paremmasta, joka leimautuu identiteettiin, saa vihreitä ketsuppikorkkeja ja kierrätysruskeita pahvipakkauksia pursuavan ostoskorin nostamaan meidät muita ylemmäksi ja kävelemään ilmassa hiilijalanjälkiä jättämättä? Ihan sama. Tätä aaltoa ei synnyttänyt globaalit megabrändit eikä oivaltavat mainoskampanjat. Se syntyi vastaiskuna kuluttajien vedätykselle, ahneudelle, kiiltokuvaruoalle. Se syntyi luontaisesti meistä ihmisistä kaupan käytävällä, siinä keksien ja murojen välissä, tuoteselostetta ensi kertaa lukiessamme. Se syntyi vihannesosastolla, kun päätimme maksaa 50 senttiä enemmän luomulantusta, kun työkaveri oli kehunut sen makua. Elintarvikejätit eivät ole luonnostaan pahoja. Ne myyvät, mitä me ostamme. Meillä on valinnan vapaus ja saamme juuri sitä, mitä haluamme. Toisinaan joudumme sitä vaatimaan. Huutoon vastataan onneksi aina. Kulutusta ei pidä vähentää. Se pitää suunnata toisin. On puhuttu, että maailma suistuisi nälkäkuoleman partaalle, jos luomuviljelyinnostus leviäisi köyhempiinkin maihin. Onko kohtalomme jatkossa siis syödä vain yliprosessoitua moskaa vai olisiko ratkaisua etsittävä muualta kuin luonnollisesta ruoasta, jota ihmiskunta on syönyt heti puusta laskeuduttuaan? Ei kai ruokailua korvaava nopea ravinnonjakelu tarkoita meidän kehittyvän?

Paljon kysymyksiä. Vähän vastauksia. Otan ajatuksiltani pienen aikalisän ja nautin hetkisen maan parhaista antimista. Luonnollisesti. Tehkää tekin samoin!

tiistai 30. marraskuuta 2010

Avotulen antia - Ristorante Como

Olin vuosi sitten innoissani, kun kuulin, että Tampereelle tulee avotuliuunilla varustettu italialainen ravintola Ristorante Como. Il Forno toimi Finlaysonilla aikansa, mutta valitettavasti haudattiin surkeiden seuraajiensa alle. Alkuaikojen useilta tahoilta kuultu murskakritiikki kuitenkin pelästytti minut siinä määrin, että uskalsin paikkaan vasta liki vuosi avajaisten jälkeen, kun kuulin pari kehuakin. Jälkkärit nautimme tapas-baari Inezissä.

Koko päivän kestäneen työreissun aikana ehdin haukata vain sämpylän, joten verensokerit eivät riittäneet kaupassakäyntiin ja kokkailuun. Avotulen ääressä paistettu pizza huusi luokseen. Muiden annosten kokeilu jääköön toiseen kertaan. Pizzanpaistotaito kyllä kertoo muustakin tasosta.

Comon miljöö on tyylikäs ja viihtyisä. Musiikki sopii fiilikseen ja äänenvoimakkuus molto bene. Palvelu on paikkaan nähden jopa asteen verran liian "hienostuneenystävällistä". Hyvä näin. Viinilista vaikutti mielenkiintoiselta. Ravintola oli tiistai-iltana viiden jälkeen puolillaan.

Tilaamme Quattro Stagionin (13,90), johon on valittu nelikko miedosti savustetusta Pancetta-pekonista, isoista katkaravuista, grillattuista herkkusienistä ja oliiveista sekä Pizza Salmonen (13,90), joka sisälsi kylmäsavustettua merilohta, grillattua artisokkaa, lime-sitruskastiketta ja rucolaa. Alkuun eteemme tuodaan melkein tuoretta leipää oliiviöljy-balsamico -sekoituksella, jonka perusidea pohjaa molempien laadukkuuteen, jota voisi tässä tapauksessa hiukan hioa. Pizzat saapuvat juuri siinä ajassa kuin niiden "kuuluisikin" saapua.

Arvelen jo silmämääräisesti, että pizzani pohja ei ole tarpeeksi kypsä. Avotuliuunissa paistetussa pizzassa olen tottunut lätyn reunojen päässeen jostain kohtaa hiukan kärtsäämään. Juuri siinä määrin, että se ei haittaa makua, vaan tuo siihen maksimimäärän avotulen suomaa syvyyttä. Raa'aksi pohjaa ei voi missään nimessä sanoa, mutta herkullinen savuaromi jäi puuttumaan liki kokonaan. Sokkotestissä en olisi paistotapaa arvannut. Molempien pizzojen perusmaku on ihan ok, mutta raaka-aineiden maut pelkkiä varjoja itsestään pehmeän pohjan keskellä. Jokainen maistamani kylmäsavulohipizza on ollut makuuni liian voimakas (opin tykkäämään kylmiksestä vasta pari vuotta sitten), mutta sokkomaistajana olisin vain kysynyt, oliko siinä kylmistä, kun vähän maistui siltä. Pancetta oli miedointa maistamaani laatua. Jättikatkisten maku hukkui suussa täysin leipämössöön eikä herkkusienet ja oliivitkaan liiemmin tarjonneet iloisia piristyksiä makunystyröissä. Sama perusmaku pysyi suussa joka palasessa. Kuten alussa sanoin, se oli ihan ok maku, mutta pizzan (ja jokaisen italialaisruoan) tärkein ominaisuus on korkealaatuiset raaka-aineet, joiden koostumuksesta ei jää epäselvyyttä slicea maistaessa. Lohipizzan hienolta kuulostavat ainekset sortuivat täysin samaan ongelmaan. Oma pienoinen kokemukseni pohjautuu pariinkymmeneen Italiassa nauttimaani pizzaan (liki jokainen parempi kuin yksikään Suomessa) ja jotenkin vain kaikissa maistui avotuli selvästi. Eli uuniin lisää pökköä pesään ja makua kehiin!

Jälkkärit nautimme uudenuutukaisesssa Inezissä. Tapaksiin nojautuva baari vaikutti varsin mielenkiintoiselta tuttavuudelta ja harmitti, että vain jälkkärivatsa kaipasi täydennystä. Valitsimme friteerattua kermavanukasta ja sorbettia sekä churroja suklaadipillä. Hauskoja makuja, vaikka jälkimmäisiä en makeuden takia toiste ota. Kerrotaan paikasta tarkemmin, jahka päästään vasta silmilläsyödyn tapas-listan kimppuun.












torstai 25. marraskuuta 2010

Palsternakka-pancettapasta 300 fanin kunniaksi

Mikäli kaikki blogia lukevat eivät ole vielä huomanneet, niin Sivumaun aktiivisempi versio löytyy Facebookin puolelta. Olen hiukan pohtinut problematiikkaa näiden kahden median välillä, mutta tullut siihen tulokseen, että homma toimii ja molemmat tukevat toisiaan. Blogin puolelta on kivempaa lukea pitempiä tekstejä ja katsella isompia kuvia, kun taas hektiset kommentit ja linkitykset toimivat kätevämmin Facebookissa. Lisäksi kynnys itsensä linkitykseen on naamakirjassa huomattavasti pienempi ja uutisoinneista voi helposti napata mieleisensä otsikkojen perusteella. FB-tykkääjien määrä kipusi tänään yli 300:aan, joten on aika heittää maukas resepti kehiin ja suunnata kohti 400:aa.

Tämä resepti on lainattu Jamie Oliverilta ja osui suoraan makuhermopisteeseen ensi maistamalta. Siinä tiivistyy monta seikkaa allekirjoittaneen makufilosofiassa. Suolaisen pancettan ja makeaksi muuttuvan palsternakan liitto, vahvat ja selkeät maut, tuoreiden yrttien fressi vivahde sekä yksinkertaisuuden kauneus. Loistava, nopea arkiruoka! Voit käyttää pancettan sijaan pekonia, mutta maku ei ole ihan yhtä hyvä.

Palsternakka-pancettapasta

12 slaissia pancettaa oman mielen mukaan pilkottuna
kourallinen tuoretta rosmariinia, timjamia tai kynteliä
4 kunnon nokaretta voita
2 valkosipulin kynttä viipaleina
2 palsternakkaa ohuina puolikuuviipaleina
450 g tagliatellea tai pappardellea
3 kunnon kourallista raastettua parmesaania
suolaa ja pippuria

Kuumenna puolet voista suuressa pannussa. Pane pancettat paistumaan. Lisää hetken kuluttua yrtit ja paista 2 minuuttia. Kumoa sitten joukkoon valkosipuli- ja palsternakka-viipaleet. Paista vielä 3 minuuttia keskilämmöllä eli kunnes pancettat ovat hieman ruskistuneet ja palsternakat pehmenneet.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä al denteksi, valuta se ja jätä hiukan keitinvettä. Sekoita pasta palsternakka-pancettaseokseen. Lisää loppu voi, parmesaani ja tilkka vettä notkistukseksi. Ruoan tulee olla kostean kiiltävää. Mausta suolalla ja pippurilla.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Pidot Berthan pöydässä

Tampereen ruokaravintolaskene ei ole nähnyt Ravinteli Berthan kaltaista komeettaa vuosikymmeniin. Median lemmikkinä pari kuukautta hemmoteltu rafla oli toki testattava. Kunhan vain sai ensin pöydän varattua.

Kuukautta ennen varaaminenkaan ei riittänyt, vaan pöytä löytyi lopulta neljännestä vaihtoehtopäivästä. Parempi myöhään… Kuulinpa juuri, että edellisellä viikolla oli ollut yhteensä yksi pöytä vapaana. Siis koko viikkona.

Ennakko-odotukset olivat poikkeuksellisen korkealla, koska lukuisista lukemistani arvosteluista oli löytynyt vain pari sivuseikan tasoista soraääntä. Vahvimman (ja kenties myyvimmän) arvion antoi Kauppalehti Optio 16 pisteen saldollaan. Sen yli päässeet ovatkin jo Michelinin tähtikaartia.
Saavuimme perjantaina klo 20.30, jolloin ravintola oli reilu puolillaan. Loppujen lopuksi yhteen kahden hengen pöytään ei ketään edes ilmaantunut. Hetken eteisessä haahuiltuamme, meille neuvottiin laittamaan takit naulakkoon ja ohjattiin pöytään. Berthaa on kuvailtu rennon bistromaiseksi paikaksi, jonne on helppo tulla ja oman kukkaron kestää. Oma näkemykseni bistrosta on rouheampi ja lämminhenkisempi, mikä ei ole suinkaan paikalle haitaksi. Varsin tyylikkäältä näyttää, jos paria tyynykuosia ei oteta huomioon. :) Valaistus on keskimääräistä voimakkaampi ja tarjoilu hienostuneempaa, minkä takia heitän koko bistro-käsitteen tässä yhteydessä kompostiin. Bertha on kohtuuhintainen fine dining -ravintola, jossa ei palvella seipään nielleenä eikä ruoalla heitellä voltteja - korkeintaan kärrynpyöriä.

Pöytään tuodaan aluksi lähituottajan jauhoista itse tehtyä erinomaista leipää sekä lähivoita.
Ruokalistalta löytyy alku-, pää- ja jälkiruokia kutakin kolme kappaletta, joista saa valita mieleisensä 37 euron menuhintaan. Suositusviinipaketti kustantaa 20 euroa. Annokset on nimetty pääraaka-aineiden mukaan. (Muisti, kuvatulkinta ja termistö saattavat annoksissa hiukan pettää, pahoittelut siitä, toim. huom.)
Alkuruoaksi nautimme Suppilovahveroa, gnocchia ja kurpitsaa ("anopin keräämiä sieniä", gnoccheja, paistettua kurpitsaa, rapeaa salviaa ja ranskankermaa) sekä Jokirapua, haukea ja paprikaa ( ~ haukiterriiniä, jokirapu-tomaattisalaattia paprikamajoneesilla ja kuivatulla kampasimpukan mädillä). Gnocchi-annos täräytti alkusoinnut voimalla. Maut osuivat täydellisesti nappiin ja vaikka hiukan epäilin gnocchien paistuneen yli ja koostumuksen kumimaisuutta, en olisi parempaa starttia uskaltanut edes toivoa. Sesongin sinfoniaa! Haukiterriinin maustaminen oli erittäin onnistunut ja paprikamajoneesi maukas, rapu-tomaattikombon tuodessa annokseen hyvää tasapainoa.

Pääruoaksi valitsimme Sitruunaa, kurkkua ja seitä (tuore seitimurekepihvi, perunamuusia, sitruunamajoneesia, lämmintä kurkkusalaattia ja retiisiä) sekä Punajuurta, kateenkorvaa ja hirssiä (kateenkorvaa, punajuuripyreetä, haudutettua hirssiä ja ruusukaalia). Seitipihvi oli ihan ok, mutta nosti olemustaan voisen pottumuusin ja taivaallisen sitruunamajoneesin avulla. Lämmin kurkkusalaatti retiisin kera antoivat hyvää, freshiä sävyä kokonaisuudelle. Kateenkorvan suutuntuma saattaa pelästyttää joitakin, mutta se ei ole kokin vika. Varsin mietoon makuun oli löydetty herkulliset kumppanit hirssistä ja punajuuresta, johon yksinään voisi toivoa tiivimpää makua, mutta annoksessa se olisi jyrännyt silloin liikaa. Varsin iisi, mutta toimiva annos, johon olisin silti toivonut hiukan twistiä jostain suunnasta. Kylkeen suositeltu Merlot oli positiivinen yllätys lajia hiukan syrjivälle nauttijalle! Lisähuomio täydellisestä suolan käytöstä läpi aterian. Harvoin kokee. Edes kotona. :)

Jälkkäriksi nautittiin Kanelia, omenaa ja kardemummaa (kanelijäätelöä, uuniomenaa ja omenakääretorttua), Suklaata, kookosta ja banaania (suklaa-brownie, vahvasti banaanista suklaamoussea, kookosjäätelöä ja caramel-kastiketta) sekä Vaniljaa, ananasta ja päärynää (Ananasta, päärynää, melonia ja vaniljajäätelöä). Omena-annos sopi hyvin syksyn ja joulun väliin. Lämminhenkinen uuniomenan maku nosti kotoisat muistot pintaan, joita lisäkaneli jäätelössä olisi vahvistanut entisestään. Jotta asiakkaalle ei tulisi mieleen raflan tarjoavan jälkkäriksi perinteistä hedelmäsalaattia ja jätskiä, meille kerrottiin annoksen eri hedelmien valmistusmenetelmistä, paineistuksesta sun muusta. Ihan jees ne toimivatkin, mutta vaniljajäätelö olisi voinut olla maukkaampaa ja tarjota enemmän vastaparia. Kokonaisuus jäi hiukan latteaksi. Ruokajuomaksi suositeltu siideri oli varsin hauska ja herkullinen valinta. Viini kun ei hedelmien seuraan sovi (ja calvados veisi katteet). Suklaa-jälkkäri oli tuhtia tavaraa - hyvällä tavalla. Ko. raaka-aineiden yhdistelmä herättää minussa lähinnä puistatusmuistoja, mutta sateen piiskatessa ikkunaa suuta pinnoittava suklaanautinto yhdessä suklaalle luodun sherryn kanssa tarjoaa onnistuneen päätöksen hyvälle aterialle.

Koska Bertha on saanut medioissa osakseen pelkkää suitsutusta, lienee sopiva hetki pieneen nipoiluun, ihan rakentavassa mielessä. Alussa pöytään tuotu leipä murustaa auttamatta. Leipäkorin poisnoston yhteydessä voisi pinnan sutaista nopeasti muruista, ettei ne pyörisi hihoissa ja lasinkannoissa loppuiltaa. En tarkoita Chez Dominiquen harjan kanssa paniikinomaista pöytään säntäämistä jokaisen murun perässä. Ihan perus keittiörättipyyhkäisy riittää. Neljän hengen pöydässä yhden paikan ollessa tyhjä voisi sen "aseet" korjata heti pois. Koskematon kattaus jotenkin huutaa jonkun tehneen oharit tai muistuttaa poissaolosta (vaikka näin ei tällä kertaa ollutkaan). Vessa oli tyylikäs ja erityiskiitos yksittäisfroteepyyhkeistä (kuten myös kankaisista ruokaliinoista)! Valkoisten, sinisten ja ruskeiden pyyhkeiden peseminen samassa koneessa aiheuttaa niiden värien sekoittumisen nukan myötä. Ruskea nukka valkoisessa pyyhkeessä vessassa näyttää helposti pahemmalta kuin se onkaan… Vessassa sijaitsevien hammastikkujen toivoisin olevan yksittäispakattuja. Kun satun miehenä tietämään valitettavan pienen käsienpesuprosentin… Näin se nipotuskiintiö täyttyi. :)

Berthan mainetta helppona ruokapaikkana voisi selkiyttää vieläkin rennommalla palvelulla. Tai sitten asteen jäykemmällä. Molemmat sopii mulle. Ravintola Elviiran kaltaista luonnotonta tekohienostuneisuutta ei onneksi ollut. (Ruoka sielläkin oli hyvää.) Berthalaiset kyllä osaavat asiansa. Atmosfääri on sen verran korkeatasoisen oloinen, että pihvipaikkoihin tottunut saattaa pelästyä. Itseäni jäikin hieman hämmentämään, mihin Berthan poppoo paikkaa haluaa viedä. Ihan tässä se vielä tuskin on. Sisustus, musiikki ja keittiön esiintuominen kelpaisi tähdittäjille, hinnat jokaisen (hyvin syömään lähtevän) kukkarolle, ruoka ja viinit ovat yksinkertaisen hyviä, mutta ei tähtiin kurkottavia, palvelu rennon ja jäykän/hienostuneen välimaastossa. Hinnat noussevat suosion myötä ja jonkin verran varaa löytyykin ennen siirtymistä toisille pelikentille. Olisihan se hienoa, jos berthalaiset vain nauttisivat hyvän ruoan tarjoamisesta tamperelaisille ja opettaisivat siinä ohessa meitä lähituottajien ja aitojen makujen saloihin. Ja me puolestamme palkitsisimme tuoreet ravintoloitsijat täysillä pöydillä ja pitkällä varauslistalla. Onko sovittu?

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Suunnitelmia

Syksy on vierähtänyt vauhdilla erilaisten suunnitelmien parissa. Päällimmäisenä pöydällä pyörii muutama keittiösuunnitelma.

Tuleva viikko tuo toivottavasti ratkaisun keittiön mallista ja toimittajasta. Lähtökohtana kun on saada remppa valmiiksi ennen joulua. Kuten ennalta arvattiin, löytyy hinta- ja malliversioita joka lähtöön. Emme tarkoituksella kertoneet suunnittelijoille ihan kaikkea, mitä olimme valmiiksi ajatelleet, jotta heiltä tulisi ratkaisuja, joita emme osanneet miettiä. Ja tulihan niitä. Kerron enemmän, kun projekti etenee…

Loppuvuoteen mahtuu monta muutakin ruokaplääniä. Ensi perjantaina pääsen vihdoinkin Ravinteli Berthaan. Paikka kerää melkoista nostetta rafla-arvosteluissa (mm. 1, 2, 3, 4, 5) sekä puskaradion avulla. Senpä takia pöydän saaminen muodostui varsin haastavaksi. Olen seurannut Tampereen ravintola-alaa ihan ammatillisestikin yli kymmenen vuotta enkä muista vastaavan tasoista starttia ruokaravintolalla. Odotukset ovat siis hyvin korkealla enkä silti usko, että pettyisin.

Kotikokkailussa olen hautonut mielessäni possunposkea. Kuluneen vuoden aikana olen syönyt sitä piiiiitkään haudutettuna ravintolassa pari kolme kertaa ja maku on kerrassaan loistava. Tampereen Kauppahallin Laatulihasta sitä saa pakasteena, joten tarvinnee laittaa lähiaikoina varaus menemään. He kertoivat kellaripakkasesta löytyvän tilauksesta myös puolikkaita possunpäitä, jotka herättivät paitsi karmaisevia, myös kulinaarisia ajatuksia. Edinburghin The Kitchin tarjosi äärimmäisen maukasta siankorvasalaattia.

Toinen framilla oleva eläin on poro. Sain ystävältä säkkikaupalla erilaisia poronruhon osia, joista pitäisi taikoa mitä mielenkiintoisempia herkkuja. Aloitin helposta päästä eli kulmapaistista ja maksasta, jotka onnistuivat jopa yli odotusten. Saapa nähdä, mitä sydämestä loihditaan… Mielenkiintoisia porovinkkejä löytyy Deliporon sivuilta ja Facebookin Poro On Parasta -ryhmän kuvagalleriasta. Kiitos lihoista vielä kerran Nuppu!

Aloitimme eilen alustavasti myös joulusuunnittelun. Jos/kun uusi keittiö on apuna, on sitä testattava tosissaan myös jouluruokiin. Tarkoitus olisi nyt perehtyä eri maiden jouluperinteisiin ja etsiä sieltä vaikutteita ja mielenkiintoisia ideoita. Kummasti jouluruoat aina maistuvat jouluiselta, vaikka ne etelänmailta tulisivatkin. Kotimaisia perinneruokia saa varmasti sukulaisissa ja joulunaluslounailla, joten uusillekin makukokemuksille löytyy tilaa.

Ensi viikonloppuna suunnittelin herkuttelevani etanoilla ja fonduella. Molempien maistamisesta onkin jo aikaa. Mikä olisikaan loistavampi tapa viettää muuten hiljaista pyhäinmiestenpäivää?!

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Turvallisilla vesillä Alsacessa

Nappasin elokuun lopulla kiinni CityDealin tarjouksesta, jossa neljän ruokalajin menu (58 e) Wistub Alsacessa myytiin puoleen hintaan. Suosio oli suuri ja varasin heti pöydän lokakuun alkuun. Viime käynnistä oli aikaa jo useampi vuosi ja muistikuvat positiivisia, joten odotukset olivat varsin korkealla. Sinänsä aina pistää mietityttämään, miksi yritys lähtee mukaan CityDealin tarjouksiin. Onko kyse hätähuudosta, kassavirran etukäteen saamisesta, ennakoinnista vai uusien asiakkaiden saamisesta kantiksien piiriin.

Saavuimme ravintolaan teatteriesityksen jälkeen lauantaina klo 21. Rafla oli puolillaan ja pari pariskuntaa oli tekemässä lähtöä. Alkuruoan aikaan olimme ravintolassa neljän hengen seurueen kanssa. Ruokajuomiksi tilasimme suositusviinit. Tutkiessani viinilistaa, alkoi viinien hinnoittelu kylmätä. Alkon parhaita hinta-laatusuhteita omaava Hob Nob -viini (9 e) oli hinnoiteltu viisinkertaiseksi 45 euroon. Itse en ravintoloitsijana kajoaisi em. syystä Alkon valkoimissa oleviin viineihin, jotta vertailukelpoisuutta ei syntyisi.

Otimme alkuun Kylmäsavulohisalaattia sekä (ankanmaksaterriinin oltua loppu) Juusto-pekoni-sipulipiirasta ja salaattia. Alsacelaisen keittiön peruslinja on minulle selvä, mutta kylmäsavustetun lohen rooli siinä ei ole niin selkeä. Salaatti oli joka tapauksessa maukas ja lohen suolaus onnistunut. Piiraassa oli makua, mutta raaka-aineet huomioiden sitä olisi kuvitellut löytyvän enemmänkin. Osa reunasta oli hiukan kärventynyt/kuivunut. Ihan ok. Pääruoaksi nautimme Päivän kalaa (paistettua lohta), tryffeliperunasosetta ja voi-valkoviinikastiketta sekä Vuohenjuustolla täytetty viiriäistä, spätzleä ja rypälekastiketta. Kala-annosta voisi kuvailla yllätyksettömäksi. Maku sinällään oli ok, mutta tryffelin huomasi vasta jälkikäteen listaa lukiessa. Viiriäisannosta voisi kuvailla lähinnä asteen hienostuneemmaksi kanapastaksi. Vuohenjuusto valtasi välillä maun kokonaan. Paprikarenkaan simppeli paistaminen oli nostanut sen makeuden esiin, mutta kokonaisuutta se ei onnistunut liiemmin parantamaan. Mikään ei ollut sinänsä pielessä, mutta maut jäivät vaimeiksi ja persoonattomiksi. Ennen jälkiruokia eteemme tuotiin juustovalikoima, jonka tarjoilija kuvaili tyhjentävästi: "Siinä etummaisena on tuttu brie, oikealla on, no, vuohenjuustoa ja vasemmalta löytyy Chimay, jonka väri ja maku on syntynyt juuston kastamisesta viiniin". Blaah! Voiko tylsemmäksi mennä?! Juustot olivat juuri sitä, mitä voisi nimikkeiden perusteella kuvitella. Jälkkäriksi otimme Grillattua persikkaa ja vaniljajäätelöä sekä Suklaapiirasta ja kastanjakermaa. Molempien maut jatkoivat tuttua, yllätyksetöntä linjaa. Jos itse pitäisin Suomessa ravintolaa, en ikinä uskaltaisi tarjota jälkkäriksi hedelmiä. Alsace tarjosi ja osoitti ennalta-arvattavasti, että persikan maku on näillä leveysasteilla kalpea varjo siitä, mitä hedelmä voisi tarjota. Ja kun jäätelö osoittautui perusteolliseksi vaniljamukaelmaksi, oli lopputulos pliisu. Suklaapiiras oli ihan ok, mutta kastanjan makua sai kermavaahdosta hakea tosissaan. Koko menun parasta antia taisivatkin olla jälkkäriviinit. Kokonaisuutta leimasi persoonattomuus ja liian varmalla linjalla kulkeminen. Jos yrität miellyttää kaikkia, et miellytä tosissaan ketään.

Suositusviinit hoitivat asiansa, mutta eivät jääneet mieleen. Eikä tehnyt edes mieli tehdä muistiinpanoja merkeistä. Mikäli olisin latonut laskun myötä tiskiin ovh:n 180 euroa, olisin ollut kiukkuinen. Onneksi puolenhinnan ruoat olin maksanut etukäteen ja juomalaskun summaksi kertyi 62 euroa.

Keittöstä soinut musiikki ärsytti aluksi epämääräisyydellään, mutta ravintolan tyhjennyttyä alkoi kaiuttimista erottua tasokasta ranskalaismusiikkia kuten Serge Gainsbourgia, jota ei varmasti muualla Tampereella kuule. Tarjoilija, yksi kaiutin salin puolellekin, kiitos!

Mikäli Wistub Alsace haluaa pysyä mukana viiden-kuudenkympin menukisassa, on tuotetta petrattava paljon. Muistan taannoin 26 euron, kolmen ruokalajin menun edustaneen kaupungin hinta-laatusuhteen huippua, mutta hintojen tuplaamisen myötä täytyy laadunkin parantua. Jos lauantai-iltana rafla on puolityhjä, täytyisi hätäkellot soida ja kutsua kriisikokoukset koolle.  Alsacelainen keittiö tarjoaa loputonta antia tamperelaiseen makuun ja olisi sääli, jos alkuaikoina hankittu maine ja suosio tuhrittaisiin liian turvallisissa vesissä kulkemiseen.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Läskin ytimessä

Rasvakeskustelun höllyessä ympäri mediakenttää koitti herkullinen tilaisuus nauttia Ohranjyvän kuuluisasta, kuukausittaisesta läskisoosi-illasta.

Ohranjyvän tunnettuus Tampereella ja muuallakin Suomessa on huippuluokkaa. Lamat ja taantumat ovat pyyhkäisseet monta perinteistä kuppilaa mukanaan, mutta onneksi tämä tamperelaisuuden ikoni jököttää samalla paikalla Näsilinnankadulla, jonne sen kondiittorimestari Jussi Linkosuo vuonna 1965 perusti.

Vuosikymmenten varrella ravintolan imago kääntyi vahvasti oluthuoneeksi, jossa esim. Jyrki Otila viritteli visailujaan. Uusimpien omistajien myötä paikan ruokamaine haluttiin palauttaa. Nykyajan kriteereillä katsottuna lista on hyvin perinteinen ellei jopa retro. Ennen ruokakulttuurin kansainvälistymistä edusti Ohranjyvän Puerto Ricon pannu makujen eksotiikkaa parhaimmillaan. Se ja moni muu kestosuosikki löytyy yhä listalta.

Paikan uusin klassikko on kuukausittainen läskisoosi-ilta. Olen kuullut kautta rantain soosin edustavan suomalaista perinneruokaa puhtaimmillaan, joten pakkohan se oli testata. Liput (12 e) piti ostaa kuulemma etukäteen, koska ne myydään aina loppuun. Pari viikkoa ennen h-hetkeä pari lippua löytyi helposti.

Syyskuun 20. koitti kuukauden kolmas maanantai ja illallinen oli katettu. Eteemme tuotiin kulhollinen soosia ja kuoriperunoita sekä kipollinen puolukkasosetta ja suolakurkkuja. Kotikeittössäni ei suomalaista perinneruokaa näy, vaikka silloin tällöin syötynä se mukavasti makunystyröitä ja muistoja herkistääkin. Perunoita keitän lähinnä tortillaa tehdessäni. Ruskeaa kastiketta en ole tehnyt koskaan. Niinpä luvassa oli jossain määrin jopa eksoottinen makukokemus. Ja kyllähän se maistui. Häpeäkseni tunnustan, että kuvittelin alkuun limaiset suikaleet olevan herkkusieniä, mutta vaimoni opastaessa ("Et sä voi olla noin tyhmä!?") ruoan alkuperään, aloin itsekin hiukan krantuksi ja valikoimaan kulhosta niitä tummanruskeita lihanpalasia. Ne osoittautuivatkin supermureiksi kahdeksan tunnin haudutuksen ansiosta. Soosin maku oli juuri sitä, mitä sen toivoinkin olevan. Suolaa ja pippuria oli tarpeeksi ja kaikenlainen persoonallinen kikkailu loisti onneksi poissaolollaan. Makua pystyi säätelemään vapaasti suolakurkulla ja puolukoilla. Perunat olisivat voineet olla pöytään tullessa hiukan kuumempia, jos jotain on pakko kritisoida. En vieläkään innostunut ääriperinteisestä suomalaisesta ruoasta, mutta kyllähän se hyvin tehtynä maailmallakin pärjää.

Jälkkäriksi eteemme tuotiin kermavaahdossa kylpevät köyhät ritarit mansikkahillon kera. Taisivat olla yksiä parhaita maistamiani. Kermavaahtoa oli omaan makuun nähden nelinkertainen määrä, mutta se korjaantui yhdellä pyyhkäisyllä. On se kumma, kuinka tämäntyyppinen, yksinkertainen jälkkäri osaakin olla niin hyvää.

Uudet omistajat ovat saaneet Ohranjyvään raikasta uutta henkeä - aivan kuten omistamaansa Pispalan Pulteriinkin. Ennen kulunutta kesää ehti tauko vierähtää vuosikymmenen mittaiseksi ja siitä muistikuvasta paikka on freesaantunut melkoisesti. Olinpa tuolloin muuten haastattelemassa itse herra Otilaa!

perjantai 17. syyskuuta 2010

Ihmeellinen Italia

Ehdinpä vihdoin kirjoitella hiukan Italian reissusta. Aloitan muutamilla huomioilla, jotka yllättivät ja ihmetyttivät härmäläiseen elämänmenoon tottunutta ja tiettyjä kuvitelmia italialaisista omaavaa matkamiestä.

Matkasimme vaimon kanssa elokuussa Italiaan kymmeneksi päiväksi. Matka alkoi Como-järven rannalla olevasta Leccosta, josta siirryimme ruokakulttuurin kehtoon, Bolognaan. Loppupuoliskon vietimme Veronassa, Bresciassa ja Bergamossa. Pari vuotta sitten vietimme viisi päivää Milanossa ja Bergamossa. Kaikki alla olevat huomiot perustuvat siis puolen kuukauden otantaan, jonka oikeellisuudesta en ota vastuuta. Korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä! :)

Oluen juonti. Toisin kuin kuvittelin, juovat italialaiset ainakin ravintolassa yhtä paljon olutta kuin viiniä. Ellei jopa enemmän. Verrattuna karahviviiniin oli litrahinta sama eli tuopillinen maksoi neljä euroa.

Colan juonti. Mikäli viini tai olut ei maistunut, tilasivat italiaanot ruokajuomaksi limsaa, useimmiten Cokista. Makuasia, mutta mielestäni aivan hirveää! Mikä vika kivennäisvedessä on?

Annoskoko. Tilasimme illallisella yleensä alku- ja pääruoan ja jos ne olivat hyviä, myös jälkkärin. Ongelmaksi muotoutui annosten koot, joita ei voinut päätellä listan pohjalta. Primi piattina eli väliruokana syödyn pastan kuvittelin aluksi kevyeksi, mutta toisinaan sain eteeni täyden kulhollisen lihalla täytettyjä tortellineja tms. Alkuruoaksi tilatulle leikkelelautaselle, antipasto mistolle, kannattaa löytyä pari syöjää tai pääruoan jaksaisi syödä vain silmillään. Toisinaan taas pasta-annos oli juuri loistava makuhermojen ja suuremman nälän herättäjä. Pari kertaa vyöryin kumpuavan vatsani kanssa voivotellen hotelliin.

Viinipullon koko. Yrityksistä huolimatta en onnistunut löytämään viinilistoilta mainintaa pullokoosta. Ensimmäisenä iltana hämmästelin edullista, 22 euroa maksavaa Nebbiolo-viiniä. Pöytään saapuessa sen kooksi ilmeni 0,375 l. Viini oli loistava alkusysäys makumatkalle, joten yllätys ei aiheuttanut pettymystä. Onnistuin silti tekemään saman "virheen" pari kertaa uudestaankin enkä jälkikäteen löytänyt jujua sen ehkäisemiseksi. Hinnastakaan en osannut  päätellä. Enkä tietenkään paikallisella kielellä kysyä.

Englannin kielen taito. Edellisestä mennäänkin kielipääomaan, joka italialaisilla on kerrassaan surkea. Eikä ihme. Englantia kuulee saapasmaassa vain biisien sanoissa. Puolessa hotelleista näkyi vain kymmenkunta italiankielistä tv-kanavaa, joissa jokainen leffa ja sarja oli dubattu. Englantia kuuli vain CNN:llä ja BBC:llä. Itse opin teininä valtavasti amerikkaa musiikkitelevision ja leffojen välityksellä. Englanninkielisiä listoja oli yllättävän monessa paikassa, mutta tarjoilijat eivät niitä ymmärtäneet. Parempi siis painaa mieleen reseptien italiankieliset nimet kokkaillessa. Sen avulla pärjäsi ihan mukavasti.

Pizza. Suomessa pizza on aliarvostettu herkku. Kävimme parissa varsin hienostuneen oloisessa ravintolassa, jossa kattavasta ja laajasta menusta huolimatta porukka tilasi poikkeuksetta pizzaa. Toiset olivat oikein tälläytyneet ulkona syömistä varten. Toisaalta, tälläytyisin minäkin, jos vastaavaa puu-uuniherkkua saisi täällä fiinissä paikassa 7-8 eurolla.

Kasvisruokien vähyys.
Luulisi Välimeren reunustaman maan ravintoloiden olevan pullollaan kasvisherkkuja. Mutta ei. Voisin väittää menun kasvisruokaosioiden olevan Suomessa laajempia kuin Italiassa. Bolognan lempini la grassa eli rasva kertoo ihan tarpeeksi, mutta samaa lihaisaa linjaa noudatti kaikki reissun raflat. Kuvittelin syöväni useasti hyvin simppeleitä kasvispastoja, mutta totesin kotona jääneeni niistä täysin paitsi. Ellei yhtä Spaghetti all'Amatricianaa lasketa.

Alueiden ylpeydet. Italialaiset ovat äärettömän kotiseuturakkaita. Italian lippuja näin liehumassa reissun aikana vain muutamia, mutta maakunnan ja kaupungin henki puhalsi vasten kasvoja kaikkialla. Ravintoloiden viinilistat on täytetty oman alueen rypäleillä, Bolognassa Trebbiano, Bergamossa Lugana, Bresciassa Gardan viinit. Paikalliset ruokaerikoisuudet ovat hyvin vahvasti edustettuina. Veronan perinneruoka, hevonen, oli kaupungissa kaikkialla esillä ja tulipa sillä kahdesti herkuteltuakin. Läheisen Brescian listoiltakin sitä löytyi, mutta muualta ei lainkaan. Muun maailman viinit eivät listoilla liiemmin pyörineet. Lähiruoka ei toisaalla tarvitse trendivirtauksia tai edes omaa sanaa.

Siesta. Reissun päällä ruokarytmi saattaa vaihdella välillä rajustikin. Italiassa se ei onnistu. Koimme piinaavia hetkiä, kun lähdimme aamiaisen jälkeen seuraavaan kaupunkiin, checkasimme hotelliin, purimme laukut, huilasimme hetken ja totesimme kellon olevan 14. Raflat menivät juuri kiinni ja avautuvat uudelleen seiskan kasin maissa. Tällä välin vaihtoehdot ovat: McDonald's, kebab tai satunnaisen avonaisen panini-paikan löytäminen. 350.000 asukkaan Bolognan keskustassa etsimme jälkimmäistä kolme varttia. Eli kello käteen, vaikka lomalla oletkin!

Elokuu. Tiesimme kyllä, että elokuu on eteleäeurooppalaisten lomakuukausi, mutta oli silti yllätys, paljonko se vaikutti liikkeiden ja ravintoloiden aukioloon. Esimerkiksi Bolognasta etukäteen bongaavani viisi raflaa olivat kaikki elokuun lomalla. Toki suurkaupungista hyvää ruokaa aina saa, mutta esim. kaupungin parhaaksi useissa yhteyksissä mainittu Ristorante Diana olisi ollut mielenkiintoinen kokemus.

Kangasliinat.
Olen harmitellut jo vuosia suomalaisten, korkeatasoistenkin, ravintoloiden paperiservettejä. Italiassa kaikki on toisin. Suhde on sama, mutta toisinpäin. Onhan se vähän hankalaa ja hiukan maksaakin, mutta niinkin yksinkertaisella asialla saisi Suomessa suhteettoman hyvän mielikuvan.

WC. Aivan järkyttävää. Kuinka fiksun oloisessa paikassa voidaan naisetkin laittaa pissaamaan lattiatason reikäpönttöön? Pytyn välikanteen törmäsimme kaikkiaan kaksi kertaa eli italialaisnaisten reidet ovat kyykkypissan ansiosta varmasti timmissä kunnossa. Ehkä hieman märät tosin.

Hoikat ihmiset. Olimme kaiken ajan kaupunkien keskustoissa ja niiden liepeillä, joten kokonaiskuva saattaa olla muuta, mutta Italiassa huomaa, kuinka lihavia suomalaiset ovat. Kansa, joka vetää päivittäin annoksen valkoista jauhoa, syö rasvaa tirskuvia leikkeleitä, herkuttelee joka korttelissa sijaitsevissa jäätelöbaareissa häviävät elopainossa härmäläisille 6-0. Kaljamahaa sai välillä oikein etsiä. Itse lihoin reissussa kaksi kiloa. Eikun lenkille…

Tomaatit. Suomessa tomaatteja on kahta lajia: kotimainen ja ulkomainen. Italian vihannestiski vetää hiljaiseksi. Et voi pyytää vain tomaattia, koska myyjä kysyy, mitä lajiketta…

Aperitivo. Loistava italialaistapa houkuttelee lähtemään baariin ennen illallista ruokahalua herättelemään. Juoman kylkiäiseksi rafla tuo pöytään erilaisia suolapaloja kuten bruschettoja, oliiveja ja sipsejä. Uusi lempidrinkkini, Aperol Spritz (2 osaa Aperolia, 3 osaa skumppaa, loraus soodaa, jäitä), saa neljän euron hinnan tuntumaan huippukaupalta, kun eteen tuodaan kevyen lounaan edestä pikkusuolaista. Aperitivo on klo 17-21.

Makujen mietous. Italialaisen keittiön sielu on korkealaatuiset raaka-aineet, joiden annetaan maistua itseltään. Suomalaisilla raaka-aineilla kokatessa olen tottunut käyttämään mausteita enemmän. Olen muutenkin makujen tiivistämisen/syventämisen kannattaja, joten yllättävän monessa ruoassa oli vähemmän makua kuin kotikeittiön vastaavilla annoksilla. Maut sinänsä olivat pettämätöntä Italiaa, jota ei aina pysty jäljittelemään markettien laivassa kypsyneillä vihanneksilla.

Sienet. Hah! Ollaanpas parempia. Olisittepa nähneet niitä kantarelleja, joita saapasmaassa myytiin! Heti metsään noukkimaan maa(ilma)n parasta antia!

Viinilasit. Toisin kuin pääsiäisreissulla Pariisissa, olivat ravintoloiden viinilasit kunnollisia. Ranskalaisbistroissa juoma nautittiin jos jonkinlaisista pienistä halpalaseista, mutta Italian laseissa lyijy tuntui ja painoi ja muotoilu oli muutenkin enemmän viiniä kunnioittava.

Ravintolaosaaminen. Italialaiset ovat varmaankin niin tyytyväisiä ruokaansa, että kuvittelevat insinöörimäisesti tuotteen erinomaisuuden riittävän ravintolalle. Suomen kulinaaritason takia täällä on jouduttu kehittämään ja panostamaan ravintolakulttuurin pintapuolta, konsepteja ja sisustusta. Niissä olemme reippaasti edellä ja ihmettelen, miksei silmiini osunut yhtä ainutta isompaa, lainaamisen arvoista juttua ravintoloihin.

Pureudun seuraavassa kirjoituksessa enemmän Italiassa koettuihin makunautintoihin, joissa riittää kyllä märehtimistä erityisen hyvässä ja ihan pikkuisen pahassakin mielessä.
Tässä hiukan visuaalisia makupaloja reissusta. Klikkaamalla suuremmaksi!

 
 

maanantai 30. elokuuta 2010

Possua omena-salviakastikkeella naurispyreen kera

Italian kuvat ja muistot odottavat kirjaamista, mutta sitä ennen on pakko hehkuttaa poikkeuksellisen hyvää maanantairuokaa. Omenasato on runsaimmillaan ja tässä omppuhilloa käytetään kastikkeen pohjana. Mmm…

Käytin itse tuttavaperheen valmistamaa hilloa, joka ei ollut niin makeaa kuin kaupan vastineet. Halutessasi voit säädellä makeutta sokerilla. Nauriit nostin eilen mökin kasvimaalta.
HUOM! Juurekset ja vihannekset kannattaa keittää aina "lyhyessä" vedessä.

4 porsaan kyljystä tai leikettä
1,5 dl omenahilloa
2-3 rkl omenaviinietikkaa
1 rkl tuoretta salviaa hienonnettuna
1 rkl tuoretta rosmariinia hienonnettuna
1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
1 omena pieneksi kuutioituna
voita/oliiviöljyä
suolaa
pippuria

4-6 naurista

Laita nauriit aluksi kiehumaan. Anna niiden kiehua kypsäksi. Mausta suolalla ja soseuta.
Tee omenakastike. Sekoita pienessä kattilassa omenahillo, viinietikka, salvia, rosmariini, inkivääri ja omenakuutiot. Laita hiljalleen kiehumaan ja anna kastikkeen tiivistyä.

Mausta possufileet/-kyljykset suolalla ja pippurilla. Kuumenna paistinpannu ja paista ne kypsiksi.

Asettele kyljykset/fileet lautaselle ja laita kastiketta päälle. Naurispyreetä vierelle ja tarjolle.

Sadonkorjuuhenkisen ruoan kanssa toimi varsin hyvin Sparr Pinot Blanc Réserve.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Kantarelliherkkuja

Kantarellikauden pitäisi olla huipussaan, mutta ainakaan median perusteella metsien keltaista kultaa ei löydy vaivan edestä. Niinpä olenkin tyytynyt toistaiseksi torimyyjien lahdentakaisiin sieniin. Tänään herkuttelimme kahdella kantarelliherkulla, bruschettalla ja pastalla. Molemmat ruoat ovat hyvin simppeleitä.

Kantarelli-bruschetta
4 leivälle

4 parin sentin paksuista viipaletta eilistä vaaleaa leipää
oliiviöljyä
iso kourallinen kantarelleja
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
tuoretta timjamia
lehtipersiljaa
4 kirsikkatomaattia
balsamicoa
suolaa
pippuria

Pilko kantarellit suurpiirteisesti. Hienonna sipuli ja 1 valkosipulinkynsi, halkaise toinen. Revi muutamasta timjaminvarresta lehdet. Silppua persilja. Halkaise kirsikkatomaatit.
Itse tein täytteen grillin sileällä puolella, mutta iso paistinpannu toimii hyvin. Laita leipäviipaleet paahtumaan joko grilliin, kuivalle paistinpannulle (ei samalle, missä aiot täytteen tehdä) tai uuniin grillivastusten alle. Kun leipä on paahtunut, hinkaa valkosipulikynnenpuolikasta rapeaa pintaa vasten. Lorauta päälle hiukan oliiviöljyä.
Kuumenna pannu ja lorauta hiukan öljyä. Lisää kantarelli ja paista niistä neste pois. Kippaa hetken päästä sipuli ja valkosipuli mukaan. Siirrä seosta toiselle reunalle ja laita toiselle reunalle kirsikkatomaatin puolikkaat ja anna paistua. Mausta kaikki suolalla ja pippurilla mieleiseksesi. Lorauta lopussa ripaus balsamicoa kunkin tomaattipuolikkaan päälle. Heitä timjamit mukaan sieniseokseen ja sekoita.
Asettele sieniseos leivännpäälle ja tomaatinpuolikkaat kauniisti kruunuksi. Ripottele persiljasilppua päälle ja tarjoile heti.


Kantarellipasta
Neljälle

Sienipastat tehdään valitettavan usein kermapohjaan, mikä hukkaa sienten makua. Tässä ohje, jossa aito maku säilyy paremmin. Itsellä ei tällä kertaa sattunut löytymään tuoretta salviaa, joten meni kuivattuna. Lopputulos oli heikompi, mutta varsin hyvä niinkin.

2 isoa kourallista kantarelleja
400 g pastaa
50 g voita
kourallinen pekaanipähkinöitä
tuoretta salviaa
tuoretta lehtipersiljaa
1 salottisipuli
1 valkosipulinkynsi
parmesaania

Pilko kantarellit suurpiirteisesti. Hienonna sipuli ja valkosipulinkynsi. Irrota maun mukaan 10-20 salvianlehteä ja silppua ne. Hienonna lehtipersilja. Laita pasta kiehumaan.
Kuumenna paistinpannu hyvin kuumaksi ja heitä puolet voista ja kantarellit mukaan. Paista sienistä nestettä pois ja laita sipuli, valkosipuli ja pähkinät mukaan. Paista, kunnes sienten kosteus on haihtunut. Laita mukaan salvia. Mausta suolalla ja pippurilla. Kun pasta on kiehunut, ota kupillinen keitinvettä talteen. Sekoita sieniseos pastan sekaan. Kaada joukkoon hiukan keitinvettä. Laita mukaan loput voista ja anna sen sulaa joukkoon. Sekoita ja saat pastasta kiiltävää. Laita lautaselle, raasta päälle parmesaania ja ripottele persiljaa.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Skottien patojen äärellä

Edinburghin ruokakärki tuli esiteltyä viime postauksessa. Brittien kulinaarinen sielu lepää kuitenkin perinteisessä pubeissa, joissa - toisin kuin Suomessa - perinneruokia ja oman maan antimia osataan arvostaa.

Taisi kulua 2-3 tuntia Skotlannin maaperällä, kun oli jo haggis-annos edessä. Tavoistani poiketen, en tutustunut liiemmin Edinburghin pubitarjontaan etukäteen. En halunnut löytää netissä eniten kehuja saanutta haggis- ja fish & chips -paikkaa, vaan löytää mielenkiintoisen oloinen pub, lukaista menu ja marssia sisään. Jälkikäteen asioita tutkittuani, taisimme osua aika hyviin paikkoihin. Ensimmäisen pubiaterian nautimme paikallisen legendaarisen koiran mukaan nimetyssä The Greyfriars Bobbys Bar. Bobby-terrieri oli vahtinut tarkasti omistajansa hautaa tämän kuoltua ja haudattiin lopulta tämän viereen 1872. Lisää legendasta voi lukea täältä. Huomasimme, että pub kuuluu Nicholson's Pubs -ketjuun, mutta mikäli ketjubaarit olisivat kaikkialla samaa tasoa, tuskin kellään olisi niistä nokan koputtamista. Kullakin baarilla oli oma vahva identiteettinsä ja useat niistä sijaitsivat pitkän historian omaavissa rakennuksissa. Ruoaksi oli alkumetreillä ihan pakko ottaa ainakin haggista ja fish & chipsejä. Itse otin pääruoaksi jälkikäteen perinteiseksi brittiruoaksi ilmentyneen Ploughman’s Lunchin - kylmän kombinaation possupiiraasta, Stilton-juustosta, cheddarista, omenasta, salaatista ja hillosta. Haggis oli yksinkertaisesti hyvää. Pottumuusin päälle aseteltuna se suli suuhun. Sen maine on hämmentävä, sillä sanoisin mustamakkaraa paljon brutaalimmaksi ja vahvemman makuiseksi ruoaksi. Sen valmistukseen käytetään kaikenlaisia sisäelimiä, mutta mitä sitten, kun maku on tuollainen! Hävetköön tamperelaiset paikallisherkkuaan, skotit ovat tehneet omastaan vetonaulan. Jim-kanavalta tuli hyvä ohjelma brittien perinneruoista ja samalla näytettiin haggiksen teko hyvinkin tarkkaan. Voit katsoa ohjelman rajoitetun ajan täältä. Fish & chipsejä söimme pariin otteeseen ja on ärsyttävää, ettei suomalaiset pubit ole innostuneet sen tarjoamiseen. Ei siitä voi olla pitämättä.
Toisen pubiaterian nautimme The Advocatessa. Vaimo otti fish & chipsit ja itse odotin hartaudella ensimmäistä haarukallista Steak Piesta. Makua löytyi, mutta täytyy kyllä nostaa omaa häntää kotikeittiöni saavutuksista brittipiiraiden kohdalla. Toisaalta, jos tuollaistakin saisi Tampereelta, tulisi ko. baariin aina silloin tällöin poikettua. Vihanneksia pubit eivät osaa kypsentää. Kaikissa paikoissa ne olivat aivan ylikypsiä ja jäivät pitkälti lautaselle.
Edinburgh on rantakaupunki ja erityisen ylpeä merenherkuistaan. Niitä nautimme paikallisten äyriäisfarmarien omistamassa Mussel Innissä, jonne päädyimme silmiinpistävän suosion perusteella. Paikka vaikuttaa olevan aina täynnä, mutta vaihtuvuus on kohtuu hyvä ja saimmekin pöydän muutaman minuutin odottelulla. Jos paikan nimessä on simpukka, on niitä pakko maistaa. Ja se kannatti. Marokkolaisittain maustettu puolikiloinen annos tuoksui taivaalliselle ja maistui erinomaiselle. Samaa ei voi kyllä sanoa alkuruoaksi nauttimastani, majoneesiin haudatusta katkarapucocktailista, mutta tuoretta se kama silti oli. Vaimo otti päivän erikoisen, Grillattua merikrottifileetä ranskisten kera. Toimi. Täyteen ahdettu tunnelma ja hiukan karu sisustus voivat haitata silmää, mutta makunystyrät ja lompakko kiittävät.

Vaihtelua pubiruokaan haimme hotellin lähellä sijaitsevasta intialaisesta Omar Khayyam -raflasta. Perinteinen punjabi-ravintola oli juuri sellainen kuin haluaisin kotimaastakin löytyvän. En halua kuulla intialaisessa raflassa harekrishnojen ulinaa ja ylialleviivattua intialaisuutta. Itämaiset vivahteet sisustuksessa ja musiikissa kyllä riittävät. Ruoka oli maukasta ja hivenen erityyppistä kuin näillä leveysasteilla. Kullakin annoksella oli oma makunsa. Suomessa kaikki maistuvat likipitäen samalta. Medium-tulisuus oli erittäin mieto. 
Kun sunnuntai koitti, oli mielessäni vielä yksi pubiklassikko, Sunday Roast. Sitä löysimme Nicholson's Pubeihin kuuluvasta Kenilworth-pubista. Vaimo otti kanaversion ja minä punalihaisen. Se oli, mitä arvelinkin. Hyvin suomalaisen makuista, mutta gravy kyllä toimi.
Lyhyenä tiivistyksenä todettakoon, että brittiruoan maine on käsittämätön. Paikalliset ovat selvästi ylpeitä perinteistään ja juuristaan, mikä huokuu erityisesti ravintoloissa. Monestako suomalaisesta raflasta (tai ihmisestä) voit sanoa samaa?

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Edin misukat

Vietimme vaimoni kanssa juhannuksen Edinburghissa. Tarkoitus oli viettää hyvin rento pitkä viikonloppu ilman sen suurempia suunnitelmia. Kaupunkia etukäteen tutkiessa kävi ilmi, että vajaan puolen miljoonan kaupunkiin mahtui peräti viisi Michelin-tähtiravintolaa.

Onnistuin saamaan suurinpiirtein viimeiset pöydät kahdesta mielenkiintoisimmasta mestasta, The Kitchinistä ja Martin Wishartista. Jälkimmäinen oli Edinburghin ensimmäinen tähtipaikka (2001). Tom Kitchinin yhdessä vaimonsa kanssa 2006 avaama The Kitchin sai kaupungin kulinaarimaailman kerralla sekaisin ja nappasi tähtensä yhdeksän kuukautta avajaisista. Molemmat raflat tekevät skottilaista ruokaa vahvasti ranskalaisella tyylillä. Muutoin tyyleistä löytyy paljonkin eroja.

Ruokahetkistä on vierähtänyt jo yli kolme viikkoa, joten annosten analysoinnin voi unohtaa. The Kitchinin peruskivi on sesonkien määräämä lähiruoka. Linja on rennon fiini, kuten käkkärätukkaiselta chefiltä voisi olettaakin. Tarjoilijat oli haalittu/lainattu eri puolilta Eurooppaa parin vääntäessä niin vahvaa ranska-aksenttia, että annosesittelyt menivät täysin ohi. Yksi taas mursi enkkua espanjalaisittain. Löytyi sentään yksi Oxfordin kirjakieltäkin puhuva. Asiakkaat olivat perjantai-iltana pukeutuneet hyvin rennosti ja löysällä solmulla oleva kravatti tuntui melkein yliampuvalta, vaikka miljöö ja tunnelma muuten fiini olikin. Viereisen pöydän mummeli tuli hehkuttamaan meitä ja saimme hetkeksi koko raflan huomion. "You two look amazing. Are you actors? Or in showbusiness?" "No, we are from Finland."
Maistelumenun ruoka oli taidokasta ilman sen suurempia kikkailuja. Viini toimivat varsin, mutta polvilleen tiputtavia kokemuksia ei syntynyt. Samalla tuli todistettua, että viinipaketit kannattaa ottaa aina puolikkaina. Aterian aikana tulee muuten juotua reilu pullollinen, mikä heikentää loppupään makunautintoja. Mukava hiprakkahan siitä tulee, mutta viereisen pöydän parikymppiselle tytölle viinisetti kilahti silminnähden päähän ja lujaa.

Lisäplussan paikka saa menukääröstä, jonka kukin ruokailija sai muistoksi, mitä tulikaan syötyä.
Maistelumenu sisälsi:
Punajuurikeittoa piparjuuri-créme fraichella
Meritaimenta omenalla ja sitruuna-créme fraichella
Partaveitsisimpukkaa vihannesten, chorizon ja sitruunan kera
Sianpäätä käsinsukellettujen kampasimpukoiden ja rapean siankorvasalaatin kera
Merikrottia haudutetun artisokan ja sienten kera
Naudanfilettä paistetun ankanmaksan, paahdetun pinaatin ja punaviinikastikkeen kera
Kirsikkakeittoa shampanjamoussen ja -sorbetin kera


Huom! Kaikissa lajeissa oli mainittu, mistä raaka-aine on peräisin.



Martin Wishartissa meidän piti syödä vain lounas, mutta innostuksissani en tajunnut, että ko. päivä on lauantai, jolloin tarjoillaan vain maistelumenuja. Ruokabudjettiin tuli pienoinen lisäys, mutta voi elämä pahemminkin kohdella :)

Martin Wishart oli astetta fiinimpi paikka. Meidät vastaanotti oxfordilainen herrasmies, jonka vieraanvaraisuus kuohusi jenkkitasolle. Muu porukka oli täälläkin fransmanneja, mikä tuo oman haasteensa kommunikointiin, vaikka kaikki ovat englantia puhuvinaankin. Lounasaikaan porukka oli hyvin sekalaisesti pukeutunutta ja syitä luksuslounaalle löytyi useita. Oli tusinan naisporukka, jotka olivat jättäneet lapset isän hoiviin. Oli appivanhempansa syömään tuonut amerikkalaismies. Oli kenties hääpäiväänsä viettävä ikääntyneempi pariskunta. Ja sitten olimme me. Aamupäivän kaupunkimarssimisesta hiukan puhki oleva pari, joka halusi vain syödä hyvin ilman sen suurempia seremonioita. Edellisillan tuhti ruoka- ja viinisetti yhdistettynä aikaiseen ruokailuun sai meidät tarttumaan vain yhteen viinilasilliseen koko aterian aikana.

Menu oli ehtinyt vaihtua tällä välin, joten sen saatte päätellä kuvista. Itse otin tavallisen maistelumenun ja vaimo kasvisversion. Ruoka oli asteen verran fiinimpää kuin Kitchinin perheen tarjoilut. Maun puolesta vaaka kääntyy ripauksen Wishartille, mutta kokonaisuutena viihdyimme paremmin Kitchinissä. Illallisfiiliskin toki myötävaikutti siihen. Wishartin palvelu oli jäykempää, mutta jos lähdetään sille linjalle, kannatan suoraan Chez Dominiquen tasoa. Jos halutaan luoda rento ilmapiiri, otetaan ja puhutaan vähän rennommin. Jos jäykistellään, niin sitten seistään asennossa ja leikitään robottia. Dompassa se oli jopa miellyttävää.

Kaiken kaikkiaan nämä yhden tähden paikat hävisivät 6-0 Välimäelle. Tyyli oli tosin eri, joten suoria vertauksia ei saisi edes tehdä. Ruoka oli toki loistavaa, mutta ei ikimuistoista. Eniten jäin kaipaamaan tiiviimpää otetta makuihin. Olisin toivonut sen yhden makuhermoräjähdyksen suuhuni. Poksahtelua Wishartissa tosin oli. Jälkkäreissä näyttää olevan nyt trendinä lapsuudesta tuttu paukkukaramelliefekti. Samaa saimme Dompassakin.

Positiivisinta skotlantilaisessa ruokakulttuurissa on omien raaka-aineiden kunnioitus ja hehkutus. He ylpeilevät erityisesti merenantimillaan ja karjallaan, joita laajasti maailman parhaina pidetäänkin. Haggis on ylpeydenaihe, josta tamperelaiset mustamakkaranystävät saisivat ottaa oppia. Mitä sitten, jos se ei näytä kauniilta? Maista sitä!

Kerron pubien aarteista ja muista kulinaarisista seikkailuista seuraavassa postauksessa.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Grillauksen iloja

Tämä kesä on tähän asti mennyt muuton ympärillä hiukan ohi. Blogiakin on samalla laiminlyöty. Onneksi lämmintä vielä riittää ja elokuun Italian matka tuloillaan. Ruoan puitteissa grillaaminen on ollut harvinaista herkkua. Tänä viikonloppuna pääsimme onneksi käristämään kahteenkin otteeseen.

Lauantai-illan vietimme Viikinsaaressa ystäväperhettä hyvästellessä kohti Japania. Pakkasimme mukaan naudan ulkofilettä viskimarinadissa. Hyvin simppeli marinadi osoittautui yhdeksi suosikeistani.

Viskimarinadi
2 pihville
2 rkl hunajaa
8 cl viskiä
2 rkl soijaa
loraus oliiviöljyä
1 murskattu valkosipulinkynsi
suolaa
mustapippuria

Sekoita ainekset hyvin yhteen. Laita pihvit sekaan ja anna marinoitua jääkaapissa vähintään pari tuntia. Grillaa mieleiseksesi kypsyydeksi.

Kanalle löytyi herkullinen marinadi keittokirjojemme kätköistä. Suolaisen ja makean liitto toimii aina. Tällä kertaa niitä edustivat kiinalaisittain marinoitu kana sekä makeaksi kypsytetty bataatti. Vaimon blogista copy-pasteten:

Grillattu kana
neljälle
4 kananrintaa
2 tl viismaustetta (tähtianista, kanelia, fenkolia, anista ja neilikkaa)
1 tl jauhettua inkivääriä
1 rkl balsamicoa
1 rkl oliiviöljyä

Kanat kannattaa nuijia tasaisen ja nopean kypsyyden saamiseksi. Sekoita marinadin ainekset ja anna kanan marinoitua vähintään tunnin ajan. Grillaa kypsäksi ja tarjoa salaatin ja bataatin kera. Ole varovainen, ettei kana pääse kuivumaan!
Huom! Kiinalaista viismaustetta löydät helpoiten etnisistä kaupoista ja Stockmannilta, jos et jaksa tehdä sekoitusta itse.

Bataattinyytit
neljälle
2-4 bataattia kuorittuna ja paloiteltuna
2-3 rkl soijaa
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl seesaminsiemeniä

Tee jokaiselle ruokailijalle oma folionyytti. Asettele folion päälle bataatit, mausta soijalla ja seesaminsiemenillä. Lisää luraus öljyä ja halutessasi suolaa. Paista grillissä noin 20 minuuttia tai kunnes bataatit ovat kypsiä.

Klassinen BBQ-kastike syntyy puolestaan näillä eväillä. Sopii parhaiten ribsien kera. Pyydä lihakauppiasta sahaamaan kylkirivistö puoliksi, jotta syöminen on mukavampaa!

Superhyvä BBQ-kastike
2,5 dl ketsuppia
1 dl tummaa siirappia
0,5 dl fariinisokeria
0,5 dl colaa
2 rkl worchestershire-kastiketta
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
3 tl chilirouhetta
2 tl merisuolaa myllystä
2 rkl timjamia, oreganoa ja rosmariinia
1 rkl paprikajauhetta
2 tl tabascoa
2 rkl balsamicoa tai punaviinietikkaa

Sekoita ainekset hyvin keskenään ja laita lihat marinoitumaan. Mieluiten yön yli, jotta maku pääsee pureutumaan. Vähintään pari tuntia. Voitele grillauksen aikana lihaa soosilla.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Juhannusmenua

Juhannus on ensi viikolla ja viime vuonna aloitin näihin aikoihin jo menun suunnittelun. Syömiselle tuli kiire, koska välillä raikkaassa maalaisilmassa jaksoi nukkua myöhään aamupäivään, mikä sekoitti aamiais-lounas-päivällis -kattaukset. Mutta hauskaahan se on pyhittää kolme päivää pitkälti ruoan teolle ja nautiskelulle.

Tänä vuonna olemme toisten passattavana Edinburghissa. Luvassa on mm. lounas ja illallinen kahdessa eri Michelin-ravintolassa.

Viime vuonna juhannuksen makumatkat liikkuivat Espanjan ja Lähi-idän välillä. Tässä menua:

- Itsesavustettua lohta
- Tonnikalapihvejä fenkolilla kuorrutettuna munakoison ja tomaatin kera
- Salsa Agresto (manteli-pähkinä-yrtti-rypäle -salsa)
- Kanaa harissa-valkosipuli-sitruuna -marinadissa
- Fenkolia limen valkosipulin ja manchegon kanssa
- Katkarapuja sherryssä
- Mojo Picon -dippi uusille perunoille (tulinen paprika-kastike)
- Marinoitua ja grillattua mustekalaa
- Paahdettua punajuurta, pähkinöitä ja paahdettua punasipulia
- Possulihapullat täyteläisessä tomaattikastikkeessa
- Marokkolaisittain marinoitua karitsaa
- Marinoituja härkäpapuja
- Kikhernesalaatti
- Hummus (kikhernedippi)
- Babaghannouj (munakoisodippi)
- Falafel

Yöpalaa:
- Ribsejä BBQ-soosilla
- Raakamakkaroita
- Hodareita

Aamuksi
- Baskilainen munakokkeli

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Hämeenpuiston Esplanadissa

Kävimme viime viikolla testaamassa Oluthuone Esplanadin ruokapuolen. Paikka sijaitsee kivenheiton päässä tulevasta kodistamme, joten toiveet olivat korkealla. Tampereen gastropub-tarjonta on jo varsin korkeatasoista, joten uusilta toimijoilta vaaditaankin melko paljon.

Yllätyksekseni Esplanadi panostaa tosissaan lähiruokaan. Tarjolla on mm. Limousin-pihvikarjan lihaa kolmelta lähitilalta. Kyseistä karjaa on ruokittu jo vuosia Plevnan panimon mäskillä, joten kiertokulkua on viety tavallista pidemmälle. Ravintola kuuluu Tampereen Panimoravintola oy:lle, jonka muita yksiköitä ovat Plevna ja Oluthuone.

Kauniina kesäiltana Hämeenpuiston terassi on täynnä ja sisätila ammottaa tyhjyyttään. Terassilla ei lue mitään ruokatarjoilusta, joten suuntaamme sisään. Käy ilmi, että ulkonasyömiseen olisi mahdollisuus, mikäli ottaa ruoan take-away -astiaan. Jäämme sisälle.

Mieleni ei tee pihviä eikä Plevnan hyviä makkaroita. Menun mielenkiintoisin annos on kasvisburgeri, jonka pihvi on tehty kotimaisista luomuhampunsiemenistä ja kasviksista. Nälkä on kuitenkin sen verran kova, että valitsen Espan Real Burgerin (9,90 e), vaikka alkujaan en kuvitellut lähteväni burgeria syömään. Mäskisämpylä ja Koskenlaskijajuusto antavat kuitenkin odotusarvoa jostain hiukan omaperäisestä mausta. Vaimo ottaa pubiruokalistalta Metsästäjän leivän (9,90 e).

Burgeri menee kaupungin kärkikastiin. Mäskisämpylä antaa makuun juuri sen omintakeisuuden, mihin tukku-/ketjukama ei pysty. Maut ovat aitoja ja maistuvat jollekin muulle kuin amerikkahötölle. Omatekoiselle burgerille ne eivät pärjää, mutta kympin burgeri tarjoaa halvemmalla enemmän kuin mikään raflaverrokkinsa. Kotitekoisampaa makua ja olemusta löytää Tampereelta vain Pispalan Pulterista.
Olen aina tympiintynyt ravintoloiden tapaan säästää ranskalaisista. Annoksen halvin osa toimii isoruokaisille usein viimeisenä henkireikänä vatsan täyttöön, joten on typerää jättää jälkeensä pihistelyfiilis ja nälkäinen köriläs poistumaan ravintolasta, jonne ei helposti enää palaa. Esplanadi ei pihistellyt. Kaiken lisäksi ranskisten mausteseos oli varsin onnistunut, vaikka näitä piilomyrkkyjä hiukan aina kammoksunkin. Mutta jos tilaan burgerin, unohdan lisäainesoimaukset. Ranskalaisten kanssa tarjoiltu ketsuppi saapuu pöytään rustiikkisessa keraamisessa astiassa, mistä plussa. Ravintolat keskittyvät aivan liian vähän yksityiskohtiin. Tunnen toistavani itseäni, kun valitan jälleen suolan puutteesta. Viikonlopun iltapäivälehdetkin toitottivat vähentämään suolaa, mutta ongelma on enemmän suolan laadussa. En ole ostanut vuosiin "tavallista" suolaa, mutta erilaisia suolalajeja löytyy kaapistani kuutta erilaista. Tuorein löytöni on Jozon vähänatriuminen jodioitu mineraalisuola. Suoloista enemmän tulevassa bloggauksessa.

Metsästäjän leipä on myös maukas. Maku on erittäin suoraviivainen ja simppeli, mutta varsin hyvä. Passeli pubiruoka. Molempien annosten jauhelihapihvi oli Limousin-karjasta. Pihvin rakenne oli hyvin kotikutoinen ja vain positiivisessa mielessä. Molemmat annokset siis loistavia hinta/laatu-suhteeltaan.

Jälkkäriksi otamme Tampereen Jäätelötehtaan vadelmajäätelöannoksen puoliksi. Erittäin hyvää, voittaa valiot mennen tullen, mutta valitettavasti häviää italialaiselle. Paikallisuus tasoittaa tilanteen. :)

Esplanadin oluttarjonta pohjautuu Plevnan oluisiin ja mikäpä sen parempaa! Burgerin kanssa nauttimani Smörre ruis I.P.A. on loistava olut, niinkuin panimon jokainen maistamani tuotos. Olenkohan jo maistanut jokaista?

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kesästartti Billnäsissa

Vaimollani on tapana järjestää kesän alussa, ikäänkuin synttärilahjana, viikonloppureissu kotimaassa. Viime vuonna vietimme sen Raumalla ja valloittavalla Kylmäpihjalan majakalla. Vaimo kertoo kotimaanmatkailusta tarkemmin. Tämän kesän startti tapahtui Billnäsissa ja Fiskarsissa.

Vaimo törmäsi kuukausi sitten Olivia-lehden blogiin, jossa kerrottiin Billnäsin uudesta hotellista ja pakkohan sinne oli sitten päästä. Thumbs up!

Tutkin alustavalla viikolla kylän ruokailumahdollisuuksia, jotka vaikuttivat varsin epämääräisiltä. Koska tarkoitus oli muutenkin vierailla viereisellä Fiskarsin Ruukin alueella, päätimme turvautua sen useampiin vaihtoehtoihin. Emme halunneet liiemmin fiinistellä, vaan nauttia mutkatonta, hyvää ruokaa. Ravintola Kuparipaja vaikutti sopivalta siihen tarkoitukseen. Rakennuksen alakerrassa toimi kahvila, jossa oli myös buffet. Lihapullista ja perunamuusista ei kiinnostanut maksaa 18 euroa, joten nousimme rappuset yläkerran à la carte -puolelle. Tarjoilu oli ystävällistä ja liki tyhjän raflan (klo 17) myötä nopeaa, mutta muuten vaihtelevan ammattitaitoisen oloista. Meitä palveli kolme eri tarjoilijaa.

Kuparipajan henki oli rennon fiini. Syömään tulisi mielellään niin pikkutakki kuin lomalaisen pikeepaitakin päällä. Ruokalistan ulkoasu kaipaisi kuitenkin hiukan terästystä. Comic Sans pitäisi liike-elämässä kieltää. :)

Näin ensimmäistä kertaa ruokalistalla särkeä. Koska itse vasta totuttelen erilaisten kalojen makuihin, päätti vaimo ottaa menulta Savustettua särkeä, kevätvihanneksia ja kapriskastiketta (8 e). Itse otin alkuun tylsästi Vihreän salaatin (4,50 e). Pääruoiksi valitsimme Haudutettua porsaanposkea ja peuramakkaraa, madeirasinappikastiketta, haudutettua punakaalia ja pekoni-perunastruudelia (21 e) sekä Paistettua kuhaa, piparjuurikastiketta ja kevätsipuliperunaa (24 e).

Elämäni ensimmäinen särkihaarukallinen oli hämmentävä. Roskakalana tunnettu  mato-ongen riesa maistuikin savustettuna kelpo fisulta. Uusien perunoiden ja kapriskastikkeen kera maku oli mainio. Vahvan makuista kastiketta oli lautasella tosin kohtuuton määrä.
Kuha oli oikeaoppisen kypsää ja annos maukas. Olisi kaivannut hiukan suolaa makujen vahvistamiseksi. Piparjuurikastiketta vaimo kuvaili pikemminkin tillimajoneesiksi.

Possunposkiannos pursusi mielenkiintoisia aineksia. Peuramakkara oli jopa hiukan turha ja alleviivasi saksalaisuutta liiaksi asti, vaikka kokonaismakuun sopikin. Se oli ihan jees, mutta annoksen heikoin osa maun ja ulkonäön perusteella. Possun maukkain osa, poski, oli jälleen osoitus, että kuluttajien vähemmän arvostama liha voittaa fileen 6-0. Lihaa oli kypsytetty riittävän kauan ja se mureni herkullisesti suuhun. Madeirasinappikastike oli yksistään tylsä, mutta sopi kokonaisuuteen erittäin hyvin. Annos toimikin parhaiten perfect biteina eli ottamalla kutakin ainesta samaan haarukalliseen. Kokonaismakua voisi kuvailla parhaiten sana pehmeys. Tasapainoinen kokonaisuus, joka toimi kesän alussakin hyvin, vaikka parhaiten toki oktoberfestien aikaan. Itävaltalainen Esterházy Pinot Noir Classic 2007 toimi annoksen kanssa yhtä hyvin kuin nappiin valittu olut.

Vaimo kertoo sanoin ja kuvin reissusta tarkemmin, joten tutustukaa hotelliin ja tähän ruotsinsuomalaiseen ympäristöön tarkemmin sieltä blogista. Toivottavasti myös Billnäsin ravintolatarjonta saadaan uudistusten myötä kuntoon!

Patruunan majatalo vasemmassa laidassa. Ainoina asukkaina saimme koko hotellin käyttöömme! Jääkaappia ei oltu vielä ehditty asentaa keittiöön, joten turvauduimme klassiseen viilennystekniikkaan.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Rapucurrya eteläintialaisittain

Ostin kuukausi sitten Hallituskadun East Asian Marketista purkin ravunlihaa, kun kerran sellaista satuin löytämään. Tuoreen lihan löytäminen on Tampereella puhdasta tuuria ja onnistuu ainoastaan Kauppahallin Nygrenillä. En vain tiennyt, mihin sen purkin käyttäisin.

Selailin tänään nälkäisenä keittokirjoja ilman sen suurempia mielitekoja. Silmiini osui Jamie Oliverin eteläintialainen ravunlihacurry, johon päätin tunkea purkkilihan. Todennäköinen metallinmaku peittyisi varmaankin vahvojen mausteiden alle ja käsitys purkkiravun käytöstä avautuisi varovaisesti.
Ohje löytyy TÄÄLTÄ.

Ohjeeseen kuuluu 250 g ruskeaa ravunlihaa, mitä maakrapu ei edes ymmärtänyt. 170 g purkillinen taskuravunlihaa sai siis kelvata. 500 g valkoista ravunlihaa korvattiin 300 grammalla katkarapuja. Koska ruokaohjeissa mausteiden määrä on liki poikkeuksetta liian vähäinen, laitoin ohjeen mukaisen annoksen makua, mutta pihistin kokonaan vedessä ja hiukan ravunlihassa. Hyvää tuli, mutta valitettavasti metallinen purkinmaku tunki aavistuksen läpi.

Törmäsin jälleen tavalliseen chili-ongelmaan. Se, että kaupassa myydään "punaista chiliä" ei kerro mitään. Esim. Pirkan valmiiksipakatut chilit ovat hyviä lähinnä pelkästään, mutta tulisuuden lisäämiseen niistä ei ole. Pakkauksessa sentään lukee mieto. Irrallaan myytävistä chileistä ei ota maallikko ulkoisesti millään selvää. Chililajeja on lukematon määrä ja näemmä toimittajiakin. Suosittelenkin aina leikkaamaan kärjestä pienen palasen ja maistamaan chilin tulisuus ennenkuin maustaa sillä ruokaa. Joskus se tappaa talossa ja puutarhassa, mutta tällä kertaa kaksi chilipalkoa oli aivan liian vähän. Kun en muistanut maistaa paljaaltaan.

Maultaan curry oli muuten varsin hyvä ja ravunliha antoi kivaa, hiukan erilaista makua mukaan. Mikäli pidät intialaisesta ruoasta, pidät tästä varmasti. Muista säätää tulisuus mieleiseksesi!

torstai 3. kesäkuuta 2010

Trattoriaa testaamassa

Sokos Hotel Tammeriin avattiin juuri uusi aidolla italialaisella ruoalla ja tunnelmalla itseään markkinoiva Trattoria. Varsinainen ravintola oli rempattu vanhan yökerhon ja sittemmin kokoustilana toimineeseen tilaan. Perinteinen Tammerin Puiston terassi oli valjastettu myös italomeininkiin. Mielenkiintoni oli luonnollisesti huipussaan, mutta ylitsepursuava saapasmaan fiiliksen ja maun hehkuttaminen toi samalla mieleen varauksen pettymykseen. "Ei se niin aitoa kuitenkaan ole." Mutta katsotaan.

Saavuimme aurinkoisena arkikesäiltana yhdeksän maissa liki täynnä olevalle terassille. Aurinko oli juuri laskemassa ja ihmiset olivat hiljalleen siirtymässä sisätiloihin ja koteihinsa. Halusimme maistaa mahdollisimman monen tyyppisiä ruokia, jotta kokonaisvaikutelma selviäisi. Kolmella hengellä saimmekin aika hyvän kattauksen. Tilasimme ruoat ja pullon kuohuvaa (tarjous 12,90 e). Skumppa saapui melko nopeasti, mutta alkuruokaa saimme odotella 40 minuuttia. Ruuhka oli juuri loppumassa, joten annoimme sen anteeksi ja pyysimme päällemme viltit auringon laskettua. Pääruokaa saimme odottaa liki yhtä kauan.

Kolmen hengen seurueemme tilasi alkuun savulohi-jokirapu -bruschettan (menulla bruchetta) (10 e) ja kanapastan (9,30 e). Yksi nälkäinen nautti Quattro Stagioni -pizzan (15 e) ilman alkupaloja. Se sisälsi parmankinkkua, jokirapuja, savulohta ja puhvelinmaitomozzarellaa. Bruschetta oli kauniin näköinen Italian lipun väreissä, mutta paahtoleivän käyttö pohjana oli hieman hämmentävä valinta. Voisiko Toast Skageniakin kutsua italialaisraflassa bruschettaksi? Täytettä oli hintaansa nähden reippaasti ja makukin oli ihan ok. Erityismaininta herkullisesta sitruunaöljystä. Kanapastalle annan heti kiitoksen, ettei sitä oltu viety kansaa syleilevään kermapohjaan. Sopivan al denteksi kypsytetyt pappardellet olivat maustettu miedosti paprikalla ja chilillä. Maku oli juuri sitä, mieto. Sinänsä ok ja antoi, mitä lupasi, mutta tuplamäärä molempia mausteita olisi tehnyt siitä paremman, mutta ei tulisen. Pizza näytti ja maistui herkulliselta. Kaupungin kenties kalleimmalta pizzalta on lupa vaatiakin paljon. Aito italiaanomaku on loihdittavissa mielestäni ainoastaan puu-uunilla, joten huraa-huuto jääköön kurkkuun.

Pääruoaksi valitsimme maksan ollessa loppu paahdettua porsaankylkeä, viikunakastiketta ja tattirisottoa (20,50 e) sekä jokirapu-mascarponerisottoa (9,30 e). Ajatus possunkyljestä, viikunasta ja tattirisotosta tuo mieleen vahvat maanläheiset maut, jotka täyttävät suun ja vievät kielen mennessään. Näin ei käynyt. Liha hajosi sulavasti suuhun, mutta kastike jäi tylsäksi. Kenties riittävä suola olisi voinut pelastaa sen, mutta itse olisin keittänyt sitä vielä enemmän kasaan makujen tiivistämiseksi. Risotto oli suoraan sanoen vetistä. Ei löysää, vaan vetistä. Tatinmakua siinä kyllä riitti, mutta vesittynyt olemus peitti sitäkin alleen. En ole yletön suolan käyttäjä, mutta risottoonkin olisin sitä kaivannut. Jokirapurisotto oli puolestaan hyvinkin kiinteää, asteen verran jopa yli makua silti huonontamatta. Ihan ok.

Tunnelma sisällä rakentui bisnesväkeen, mutta rennolla otteella. Pari pitkää pöytää seurueineen pitivät yllä puheensorinaa, joka täytti yllättävän hyvin koko puolityhjän ravintolan. Ravintolan ollessa täynnä voin kuvitella sen pursuavan torihenkeä pöytäseurueiden keskustelujen sekoittuessa toisiinsa ja kaikuen mukavalla tavalla tiiliseinistä. Sen takia taidankin piipahtaa Trattoriassa uudemman kerran vaikkapa joku perjantai töiden jälkeen ja nauttia lasillisen pari viiniä, tilata antipastoja ja katsoa, mitä ilta tuo tullessaan.

Yhteen niputettuna voin siis todeta, että kaupunki on saanut ihan ok:n italialaishenkisen ravintolan. Mikäli paikan nimi olisi ollut edelleen Tammerin Puisto, en olisi tarkastellut annoksia niin kriittisesti. Mutta jos raflan Facebook-sivuston linkkipostauksetkin ovat italialaisia ja vievät italialaisille sivuille muun markkinoinnin vakuuttaessa aitoutta, on lupauksiin vastattava. Terassin ja sisätilojen ollessa täynnä en edes hahmota keittiön kapasiteetin riittävyyttä inhimillisiin valmistuaikoihin. Toivottavasti mukana oli hiukan alkusäätöä, koska kyllä Tampere yhden korkeatasoisen italialaisravintolan ansaitsee. Vinoteca del Piemonten lisäksi.